Legendojen ilta

Eilen oli Lontoossa jazzfestivaaleilla varsinainen legendojen ilta. Queen Elizabeth Hallissa soitti Tomasz Stanko Quintet. Samaan aikaa Barbicanissa soitti toinen legenda eli Sonny Rollins.

On sekä paikallisen jazzharrastuksen ja väestöpohjan laajuutta kuvaava seikka, että molempien jazzin suurnimien keikat olivat päällekkäin ja suuret salit loppuun myytyjä. Lisäksi samaan aikaan järjestettiin myös useita muita keikkoja kuten vibrafonistilegenda Bobby Hutchersonin esiintyminen Ronnie Scott's-klubilla.

* * *

Trumpetisti Stankon bändi koostui nuorista pohjoismaalaisista soittajista eli pianossa Alexi Tuomarila, kitarassa Jakob Bro, bassossa Anders Christensen ja rummuissa Olavi Louhivuori.


Bändin soitto oli hyvinkin tiivistä ja tunnelmat vaihtelivat intensiivisestä erittäin herkkiin ja kaunopuheisiin äänimaisemiin. Stankon näkemys tässä Dar Eyes-levyn nimeä kantaneessa esityksessä oli kohdallaan. Yhtyeestä varsinkin Louhivuoren rumputyöskentely nousi taidokkuudellaan ja asenteellaan esiin. Erittäin hieno keikka, joka tuskin jätti ketään vaativasta jazzyleisöstä kylmäksi.

Stankon lämmittelybändinä soitti irlantilainen Metier. Uusi tuttavuus, jonka soitto oli osin ihan mielenkiintoista ja sopivasti monimutkaista. Hetkittäin vaikutti kuitenkin siltä, että yhtye soitti vähän turhaan suorittaen eikä ilmaisten.

* * *

Bobby Hutcherson soitti illan aikana kaksi setti Ronnie Scott'ssa. Jälkimmäinenkin näistä osoitti, että vanhalla herralla pysyvät vielä kapulat kädessä ja iloa vielä riittää. Rutinoitunut yhtye soitti hienosti yhteen ja bebop-biisit pysyivät kikkailematta kasassa. Mitään mullistavaa musiikillista keikassa ei ollu, mutta perushienoa bebopia sitäkin enemmän.

Läheltä ja livenä katsottuna vibrafoni on mielenkiintoinen soitin, jolla saa biisit lentämään.

Onnistunut keikka tämäkin ja itse Ronnie Scott's on klubina näkemisen arvoinen sekin. Paikan historia hakee Euroopassa vertaistaan ja siellä on soitettua jazzia nyt 50-vuotta. Klubi on nähnyt legendan jos toisenkin

Ja siitäpä sitä sitten olikin hyvä eksyä Sohon yöhön.

* * *

Mitä sitten lentäjien lakkoon tulee, niin on se vähän sotkenut nyt tekemisiä täällä. Lähinnä siksi, että asiakaspalvelu Suomessa meni täysin tukkoon. Kun sitten läpi pääsi, niin asiakaspalvelu oli erittäin ystävällistä ja asiat, joiden piti hoitua, hoituivat vaivattomasti. Siitä kiitos asiakaspalvelulle.

Sen lakon osapuolet saisivat lopettaa ennen kuin se on edes alkanutkaan.

EDIT 17.11.2009
Kannattaa muuten lukea myös The Guardianin arvio Tomasz Stankon keikasta. Viis tähteä.

Puolalaista kulttuurivientiä

Puolassa on perinteitä jazzin saralla. Tänään nämä perinteet olivat esillä myös London Jazz Festivalin ohjelmistossa.

Päivällä tuli kuultua pianisti Paweł Kaczmarczykin johtamaa kvartettia Royal Festival Hallin The Clore Ballroomissa. Bändin soitossa on jotain pohjoista, siis samaa henkeä kuin esimerkiksi suomalaisessa, ruotsalaisessa tai vaikkapa virolaisessa jazzissa. Soitto oli vähintäänkin erinomaista ja bändillä oli ilmaiskonsertissa satapäieselle yleisölle soittaessaan erittäin hauskaa. Voisi melkein olettaa, että tästä yhtyeestä vielä kuullaan.

Kaczmarczykin lisäksi bändissä soittivat myös saksofonisti Radek Nowicki, basisti Wojtek Pulcyn sekä rumpali Paweł Dobrowolski.

Puolalaisen jazzin esiintyminen London Jazz Festivalilla ei ole tapahtuunut ilman Puolan kulttuuritoimia. Mitä se maksaa, sitä on vaikea sanoa, mutta erinomainen maku tästä jäi. Tuli hakematta mieleen, että laadullisesti suomalainen jazz ei jää tästäkään jälkeen, joten olisi kohtalaisen nasevaa kulttuurivientiä, jos suomalainen jazz saataisiin organisoitua esimerkiksi Lontooseen teemaksi. Se olisi kulttuuripoliittinen teko.

Puolalainen meno vielä tänään jatkuu, kun illalla on Tomasz Stanko Quintetin keikka Queen Elisabeth Hallissa. Silloin nähdään lavalla myös suomalaista väriä, sillä Stankon bändissä soittavat rumpali Olavi Louhivuori ja pianisti Alexi Tuomarila.

Kuvassa The Clore Ballroom ennen keikkaa ja tyhjänä.

PS. Se piti vielä sanoa, että tällä viikolla jäävät sunnuntaiklassikot soittelematta ja valitettavasti myös kuuntelematta, sillä reissussa on hieman muuta ohjelmaa...

Vanhoja rytmejä etelästä

John Scofield's Piety Street Band soitti illalla London Jazz Festivalin avajaispäivänä Lontoon Queen Elizabeth Hallissa varsin vetävänä ja rytmimusiikkipitoisen keikan. Setissä vilahtelivat niin blues-, gospel-, R&B- kuin New Orleans-sävytkin.

Setti koostui pitkälti vanhoista etelähenkisistä kappaleista ja niiden uudelleen sovituksista ja menoooli sen mukaista. Tasaisemmankin ihmisen tanssijalkaa alkoi vipattaa jossain vaiheessa keikkaa.

Scofiled osaa soittaa kitaraa, sen huomaa, vaikka kitaranosoitosta ei oikeasti paljoa ymmärtäisikään. Vaikka keikka oli ehkä enemmän blueshenkistä meininkiä kuin jazzia, esimerkiksi Hank Williamsin biisin The Angel of Death alkuu soitettu soolo oli varsin kubistinen veto.

Bändi soitti hyvin ja ilolla. Koska biisit olivat laulettua, vokalisti ja kosketinsoittaja Jon Cleary nousi esiin. Myös yhtyeen basisti George Porter Jr. ja rumpali John Boutté saivat osansa sooloista. Varsinkin keikan loppupuolen southernhenkinen pitkä rumpusoolo sai ylieön innostumaan.

Lämmittelybändinä keikalla soitti funkjazzia Dennis Rollins Velocity Trio, joka sai veren liikkeelle. Meno oli hetkittäin hengästyttävänkin tehokasta. Rollinsin triossa britti Dennis Rollins soittaa vetopasuunaa, portugalilainen Pedro Segundo rumpuja ja britti Ross Stanley koskettimia.

Akustiikaltaan Queen Elizabeth Hall on ilmeisesti kohtalaisen hyvä. Esimerkiksi Scofield ei olisi tarvinnut äänentoistoa saadakseen täydessä salissa äänensä kuuluville myös hieman taaempana istuvalle yleisölle. Siispä soitetun musiikin sävyjen havaitsemista haittasi hieman se, että molempien bändien seteissä käytettiin kohtalaisen runsaasti volyymiä. Soolot kuulostivat yleensä hyviltä, mutta bändin revitellessä yhdessä, ääni tuntui menevän puuroksi.

Ilmeisesti rytmimusiikin vieminen varsinaisiin konserttisaleihin ei ole ihan niin yksinkertainen asia tai ainakaan sitä ei volyyminappulalla ratkaista.

EDIT 17.11.2009
The Times on arvioinut keikan neljän tähden arvoiseksi. Kannattaa katsoa myös Rod Foggin arvio LondonJazz-blogista sekä Alyn Shiptonin juttu BBC 3:n blogista.

Struggle is my life

Kuva on Royal Festival Hallin seinustalta Lontoosta ja kyseessä on Nelson Mandelalle omistettu muistomerkki. Sen otsikko on sitaatti "Struggle is my life" (vapaasti suomennettuna "kamppailu on elämäni").

Niin. Vuonna 1918 Mvezossa syntynyt ja vuonna 1993 Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etele-Afrikan entinen presidentti ja 27 vuotta elämästään apartheiden aikana valnkilassa viettänyt Mandela on edelleen elossa. Normaalistihan muistomerkkejä pystytellään edesmenneille suurmiehille tai -naisille.

Muistomerkki Mandelan saavutuksista on enemmänkin kunnianosoitus Mandelan tekemisille, toisin kuin ehkä se, että jokin aika sitten uutisointiin kansainvälisten televisioyhtiöiden jo valmistautuvan Mandelan hautajaisiin ihan konkreettisella tasolla.

Joidenkin harvojen rohkeiden ihmisten elämänura on sellainen, että se muuttaa sekä historiaa, että ihmisten ajattelua globaalisti. Nelson Mandela on yksi heistä.

Valokuvatorstai: Ellei suuria puita...

Valokuvatorstain 148. haaste on kiinalainen sananlasku "Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta."

Sovelletaan sitä näin päin:

Some day classic: Sad Walk

Nyt on hieman sellainen olo ja fiilis, että pitää soittaa seuraava biisi:

Sad Walk on yhdysvaltalaisen trumpetistin, flyygelitorven soittajan ja laulajan Chet Bakerin teos.

Videolla esiintyvät basisti Jean-Louis Rassinfosse ja pianisti Michel Graillier.

Lähde. YouTube.

Lisätietoja:
Chet Baker Wikipediassa englanniksi

Vaatimuksia ja ihmeitä

Kansainvälinen energiajärjestö IEA vetoaa YLEn uutisen mukaan voimakkaasti ilmastosopimuksen solmimisen puolesta. IEA sanoo, että sopimus tarvitaan, jotta voitaisiin varmistaa siirtyminen pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

Järjestö arvioi, että maailman energian kulutus kasvaa nopeasti lähivuosien aikana, jos hiilidioksidipäästäjä ei saada kuriin. Se tarkoittaisi myös bensiinin kulutuksen reipasta kasvua ja hintojen kohoamista reippaasti. IEA laskee, että ilmastosopimuksen viivästyminen tuottaa maailmalle joka vuosi 500 miljardia dollaria lisää kustannuksia.

Valtioiden on muutettava politiikkaansa.

Myös presidenttimme Tarja Halonen on puhunut Kööpenhaminan joulukuisesta ilmastokokouksesta ja sen mahdollisista tuloksista.

Halosen mukaan Kööpenhaminan kokous aloittaa uuden aikakauden riippumatta siitä, saako se aikaan uutta ilmastosopimusta tai ei. Hän sanoo uskovansa, että Kööpenhaminassa voi tapahtua Berliinin murtumisen kaltainen ihme.

Suomen pääneuvottelija sanoo tilanteesta sen, mitä on enintään on odotettavissa eli kokouksessa saatetaan saavuttaa poliittinen sopu, mutta sopimustekstiä ei ehditä saamaan valmiiksi. Ilmeisesti siis sovitaan poliittisesti jostain ja siitä, milloin sopimusteksti valmistuu.

Kauniita puheita siis odotettavissa. Kertoo kyllä koko prosessista jotain, että sopimusta on neuvoteltu vuosia, mutta valmista ei tule. Mikään ei edelleenkään takaa sitä, että sopimuksen päivämäärät myöhemminkään pitäisivät.