Villakoiran ydin?

Lauantain kunniaksi tuli heiluttua pölynimurin kanssa ja törmättyä villakoiraan. Suomen kielessä on sanonta "villakoiran ydin". Mikä ihmeen ydin? Missä siinä lattialla makaavassa villakoirassa on ydin? Vai onkohan sananparren loistokkuus juuri siinä, ettei sitä ydintä löydy?

Itse sananparsi esiintyy Johann Wolfgang von Goethen Faust-teoksen ensimmäisessä osassa vuodelta 1808. Faustin suomennoksista ensimmäinen eli Kaarlo Forsmanin suomennos vuodelta 1884 löytyy verkosta, eikä siitä villakoiran ydintä näytä löytyvän. Olisikohan se sitten Valter Juvan tai Otto Mannisen suomennoksissa?

Eipä tässä nyt oikein muuta. Aurinkokin paistaa.

Sci-fi-vinkki: Approaching Pavonis

Jos todellisuus on hetkittäin liian pimeää, kannattaa vilkaista uutta sci-fi-blogia Approaching Pavonis Mons by balloon, jota pitää kirjailija Alastair Reynolds.

Ensimmäiset postaukset tarjoavat informaatiota uudesta Boskone-kirjasta Deep Navigation sekä ensi kussa briteissä julkaistavan kirjan Terminal World ensimmäinen luku.

Reynoldsin aiempi blogi Teahouse on the Tracks on siis taakse jäänyt. On Reynoldsilla omat verkkosivunsakin, jos kirjailijan tekemiset laajemmin kiinnostavat.

WSOY petraa, mutta sotkee edelleen

Taannoin tuli valiteltua siitä, että WSOY tarjoaa Tiede-kategoriassa pelkkää huuhaata.

Nyt tilanne on toinen.

WSOY:n WWW-sivuilla on kategorisointi pistetty uusiksi ja Tietokirjat ovat saaneet oman kategoriansa ja sen alla tiede oman alaosionsa. Tarjooma näyttää olevan tieteen populairisointia, vaikka mukaan näköjään mahtuu tieteeseen kuulumatonta elämätapaopastakin.

Suunta on siis parempaan, pois huuhaasta, vaikka edelleenkin terminologista sekamelskaa kustannustalossa harjoitetaan.

Vähän erilaiset arviot

Joku aika sitten ilmestyi Le Monde Diplomatiquen Maailmanpolitiikan atlas, joka omien sanojensa mukaan hahmottaa kansainvälisiä suhteita ja kysymyksiä tiiviiden tekstien, karttojen ja kuvioiden kautta.

Kauppalehti arvioi kirjaa varsin ylistäen ja toteaa esimerkiksi, että "kirjan kääntäminen on ehdoton kulttuuriteko" ja että "luulisi, että Suomessakin ainakin 300 henkeä Arkadianmäeltä ja vaikkapa 200 eri monikansallisten yritysten ylintä johtajaa poikkeaisivat kaupan kautta".

Sen sijaan Vihreiden äänenkannattaja Vihreä Lanka kirjoittaa: "Maailmanpolitiikan Atlas on varsin poliittinen, ja se on yksi kirjan ongelmista. Vanhassa perheatlaksessa näkyivät maiden rajat ja vuorten korkeudet. Uuden kirjan kartat heijastelevat tekijöidensä näkemyksiä pelkkien maantieteellisten totuuksien sijaan".

Anteeksi, mutta en ymmärtänyt. Vai kuka ei ymmärtänyt? Maailmanpolitiikan atlasta on aika vaikea kirjoittaa ilman, että se olisi poliittinen ja poliittinen on aina enemmän tai vähemmän henkilökohtaista.

Suurinta hulluutta?

Päivän sittaatti napataan renesanssiajan humanistilta ja kirjailijalta François Rabelaisilta. Hän kirjoittaa vuonna 1532 alkaneen teossarjansa ensimmäisessä osassa Gargantua^* seuraavasti:

"Ja maailman suurinta hulluutta olisi järjestää elämänsä kellonlyöntien eikä terveen järjen ja ymmärryksen mukaan".

Mitähän me länsimaisen yhteiskunnan ihmiset nykyään oikein teemmekään ja miksi?


*) Teossarja on osittain suomennettu nimellä Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, suom. Erkki Ahti ja V. Arti (runot), Gummerus, 1947

Kaikki on sci-fiä

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä on pieni artikkeli Ohio State Universityn professori Brian McHalesta, joka kävi kesäkuussa puhumassa Helsingin yliopistossa.

Hän sanoi, että science fiction on maailman tyypillisin kirjallisuuden laji. Hänen mukaansa kaikki fiktio on sci-fiä siinä mielessä, että se luo vaihtoehtoisia todellisuusrakennelmia.

Aivan. Sci-fi ei ole pelkästään sitä, että lennellään mielikuvituksellisilla aluksilla pitkin alaksia, vaan parhaimmillaan myös moraalisten näkökulmien tarkastelua muuttuvassa maailmassa.

Tähtivaeltaja Tielle

Helsingin Science Fiction Seura Tähtivaeltaja-palkinto, joka annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle, on tänä vuonna päätetty antaa WSOY:n julkaisemalle Cormac McCarthyn romaanille Tie. Teoksen on suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvovaltaisen raadin perusteluiden mukaan teos on "samanaikaisesti sekä ajaton että oman aikamme kuva. Teos uudistaa tieteiskirjallisuuden perusvalikoimaan kuuluvan postapokalyptisen teeman ravisuttavan tuoreen oloisella tavalla. Se on suoraan tunteisiin käyvä, hyytävän tyly kertomus vaelluksesta toivottomassa maailmassa".

Lisäksi raati arvioi, että "Tiessä on voimallista klassikkoainesta. Se tarjoaa ajatuksia herättävän lukukokemuksen, joka ei unohdu vuosienkaan saatossa".

Kyllähän tuollaisilla perusteluilla palkinnon passaa antaa.

Nebulat

Samaan aikaan kun nuo sci-fi:n kotimaiset Tähtivaeltaja-palkinnot ovat hakusessa, ovat myös arvostetut Nebula-palkinnot tulossa.

Kotimaisen sci-fi:n näkökulmasta on erinomaisen iloinen uutinen se, että Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on ehdolla pitkien novellien sarjassa. 

Nebula-palkittujen listalle ovat vuosien saatossa päässeet esimerkiksi sellaiset sci-fi-ikonit kuin Brian W. Aldiss, Ursula K. Le Guin, Isaac Asimov, Arthur C. Clarke, Frederik Pohl, William Gibson tai vaikkapa Neil Gaiman. 

Ensimmäiset Nebulat jaettiin vuonna 1965 ja silloin parhaan romaanin palkinnon voitti Frank Herbertin Dyyni.

Tähtivaeltajat

Vuodesta 1986 alkaen jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat on julkistettu. Palkinnon jakaa Helsingin Science Fiction Seura ja se luovutetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Ehdokkaat ovat:

• M. John Harrison: Nova Swing (Like)
  
• Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY)
  
• Cormac McCarthy: Tie (WSOY)
  
• David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko)
  
• Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi)
  

Ehdokkaat valinnut raati kertoo tiedotteessaan, että ehdokkaiden valinta oli tällä kertaa tavallistakin hankalampaa, sillä vuonna 2008 Suomessa julkaistiin niin monta erinomaista tieteiskirjaa, etteivät ne kaikki mahtuneet listalle.

Raati huomauttaa myös siitä, että tälle listalle mahtui kaksi kotimaista romaania. Arvovaltaisen raadin mukaan Suomessa kirjoitetaan scifi-kirjallisuutta, joka kestää hyvin vertailun alan kansainvälisiin huipputeoksiin.

Tämä on totta, Suomessa on koko joukko kyvykkäitä sci-fi:n kirjoittajia ja esimerkiksi Johanna Sinisalon teoksia on käännetty useille kielille. Vientituotteeksi kelpaavia kirjailijoita on muitakin.

Kuten tiedotteen perässä oleva aikaisempien vuosien lista kertoo, niin ihan joutavia sci-fi-teoksia palkinnon saajaksi ei ole yleensä valittu.

* * *

Kelpo lista, vaikka eräitä muitakin olisi voinut odottaa olevan listalla. Jotenkin olisi odottanut Iain M. Banksin Algebraistin (Loki) löytyvän listalta. Sen verran hienosta teoksesta avaruuden pyörteissä on kyse.

Vaiheisen oma suosikki listalla on Harrisonin Nova Swing, joskin voittajasuosikiksi sitä on tällä kertaa hankala veikata. Harrisonin edellinen avaruusooppera Valo voitti myös palkinnon.

Sci-fi-happotesti

Tekniikka & Talouden juttu osaa kertoa, että

"Professori Saku Mantereen mukaan hyvä happotesti tulevaisuuden visiointiin on lukea vanhoja science fiction -kirjoja. Osa niistä on edelleen scifiä, osa taas aivan naurettavia."

Ei hullumpi neuvo.

Yksi lähtöpiste voi olla vaikkapa Technovelgy-palvelu, mistä löytyy yli 1730 science fictionissa esitettyä ideaa tai keksintöä, joista osa on jo toteutunut. Osa ei välttämättä toteudu koskaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa teknologisesti verkottuneen maailman idea, sen esitteli ensimmäisen kerran H.G.Wells vuonna 1899 teoksessa When the Sleeper Wakes (suom. Kun nukkuja herää).

Toiseksi esimerkiksi kelpaa sähköinen kirja vuodelta 1961, jolloin Stanisław Lem julkaisi teoksensa Return from the Stars (Paluu tähdistä).

Robert A. Heinlein kuvaili vuonna 1953 taskuun sopivan kännykän, mutta myös sen käyttämisen varjopuolia teoksessaan Assignment in Eternity. Matkapuhelin itsessään taitaa olla 1930-luvun sotateollisuuden keksintöjä, joskin nykyisen kännykän kaltaiset laitteet kehitettiin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa.

Ensimmäiseksi sci-fi-teokseksi tituleerattu Johannes Keplerin Somnium, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1634, sisälsi sekin aidon sci-fi-idean eli painottomuuden.

Ja niin edelleen.

Sci-fi on myös hyötytaidetta.

Kalervo Palsa: Kuolema ja intohimo

Sattuipa tuossa Rosebudin kirjakaupassa käväistessä käsiini sellainen harvemmin nähty undergroud-teos kuin Kalervo Palsan Kuolema ja intohimo (2. painos vuodelta 2002).

Vuonna 1987 edesmenneen Palsan sarjakuvista koostuvan albumin on postuumisti toimittanut jo itsekin edesemennyt fil. tri. Pekka Rönkkö.

Albumi sisältää 9 Palsan 1960-70 luvuilla piirtämää tarinaa sekä Pekka Rönkön ja Erkki Pirtolan kirjoitukset Palsasta.

Palsan sarjakuvissa käsitellään kuolemaa, seksuaalisuutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä isommassa tai arkipäiväisemmässä mittakaavassa. Piirrokset ovat hetkittäin naivistisia ja tekstistä paistaa läpi sarkasmi ja varsin radikaali yhteiskunnallinen ajattelu. Kertomukset ovat usein unenomaisia, painajaismaisia tai surrealistisia kuvauksia jostain hetkestä tai ajatuksesta.

Osa tarinoista, kuten esimerkiksi sympaattinen Paluu on ollut kirjoittajalleen varmaankin hyvin henkilökohtainen. Pääosa albumin sarjoista menee kuitenkin reippaasti ronskin ja jopa raa'an mielikuvituksellisuuden puolelle, kuten esimerkiksi Heittäytyminen.

Yksi teema tuntuu olevan fasismi ja siihen kytkeytyvä seksuaalisuus tavalla tai toisella kuten vaikkapa sarjoissa Risti ja hakaristi sekä Battler Britton ja "Operaatio proteesi".

Kuvauksissa esiintyvä mahdollinen huumori on sysimustaa.

Oman aikansa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä näiden teosten teemat ja sisällöt ovat olleet tavanomaisen kekseliäisyyden tuolla puolen, pelkästään mielikuvitusta, ilman vastinetta reaalimaailmassa. Pelottavinta Palsan ajankohtaisuudessa on kenties se, että enää se ei mene ihan noin, vaan maailmamme on kokemushimossaan synnyttänyt Palsan kuvaamaa maailmaa mielikuvituksen rajan tälle puolen.

Vaikka kyse on sarjakuvasta, teos ei sovellu lapsille tai herkemmille aikuisille. Lisäksi ahdasmieliset saattavat ahdistua teosta lukiessaan.

Frederik Pohl ryhtyi bloggaamaan

Tieteiskirjailija Frederik Pohl (s. 26.11.1919) on avannut oman blogin nimeltään The Way the Future Blogs.

89-vuotias Pohl muistelee avauspostauksessaan ystäväänsä tieteiskirjailija Arthur C. Clarkea ja hänen kanssaan yhdessä kirjoittamaansa teosta The Last Theorem, joka ilmeistyi vuonna 2008 vähän ennen Clarken kuolemaa.

Pohl kirjoittaa ensitapaamisestaan Clarken kanssa:

"I first met Arthur C. Clarke in the 1950s, on the occasion of his first cross-Atlantic visit to New York City By then Arthur had established himself as a first-rate science-fiction writer and he did what sf writers do in a strange city: He looked for other sf writers to talk to."

Sen jälkeen Pohl on kirjoittanut blogissaan mm. Obaman virkaanastumisesta ja hänen valinnastaan presidentiksi. Vanhan herran kirjaimet pysyvät edelleen järjestyksessä.

Frederik Pohl on tieteiskirjailijalegenda, jonka tuotannosta on suomeksi käännetty sellaiset mm. sellaiset teokset kuin Avaruuden kauppamiehet (The Space Merchants, ilmestyi 1953) yhdessä Cyril M. Kornbluthin kanssa, Nebula-palkittu Plusmies (Man Plus, ilmestyi vuonna 1975) sekä Hugo-, Nebula- ja John W. Campbellin muistopalkinnon voittanut Avaruuden portti (Gateway, ilmeistyi vuonna 1977).

Vuosina 1959-69 hän toimi Galaxy-lehden ja sen sisarjulkaisu if:n toimittajana.

Pohl palkittiin elämäntyöstä Nebula Grand Master-palkinnolla vuonna 1993.

Hänet tunnetaan satiirisista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista ja nuorempana hän kuului Futurians-faniryhmään, jonka kantavavana ajatuksena oli käsitys, että sci-fi voi toimia yhteiskunnallisen kritiikin ja poliittisen muutoksen välineenä.

Pohl on vanhan polven sci-fi-kirjoittajia, jonka ystäväpiiriin kuului nuoresta pitäen mm. sellainen tieteiskirjallisuuden suuri nimi kuin Isaac Asimov.

(via BoingBoing)

(Kuvan lähde: Wikimedia commons)

Tintti

Tintti täyttää tänään lauantaina 80 vuotta.

Tintti on belgialaisen sarjakuvataiteilija Hergén, oikealta nimeltään Georges Rémi, luoma sarjakuva. Tintti on eräs 1900-luvun tunnetuimmista ja luetuimmista eurooppalaisista sarjakuvista, mutta myös ristiriitaisimmista. Tinttejä on myyty yli 230 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli 80 kielelle.

Seikkailusarjakuvina Tintti on mitä viihdyttävintä kirjallisuutta tilannekomiikkansa ja jopa sarkastisuutensa puolesta. Tintti on kenties enemmänkin aikuisten lukemistoa, sillä kaikki teemoittelut eivät esimerkiksi nykynuorille välttämättä aukea ilman historiallista perspektiiviä oikein.

Tinttejä on tulkittu varsin laajasti ja niihin on upotettu omien aikakausiensa yhteiskunnalliset viittaukset ja elementit kuten ensimmäiseen Tintti-kirjaan, Tintti Neuvostojen maassa. Tintti Afrikassa-kirjan on taas sanottu kuvastaneen kolonialistisia näkemyksiä.

Itse seikkailun ohella ehkä hupaisinta Tintti-aineistoa ovat kapteeni Haddockin toilailut omaperäisine haukkumasanoineen.

Toinen merkittävä hahmo Tintin itsensä lisäksi on hajamielinen ja huonokuuloinen keksijä professori Teophilus Tuhatkauno, jonka esikuvaksi on mainittu sveitsiläinen fyysikko Auguste Piccard.

* * *

Uutisen mukaan Tintistä suunnitellaan parhaillaan elokuvatrilogiaa mm. Steven Spielbergin ja Peter Jacksonin toimesta. Nämä herrat ovat ilmeisesti lupautuneet ohjaamaan yhden kolmesta seikkailusta.

Mitähän tästä elokuvahankkeesta pitäisi olla mieltä?

Tinttien kohdalla on hyvin suuri riski siihen, että elokuvista tulee pannukakku itse sarjakuvien rinnalla. Ei siihen varmaan muuta voisi siinä tapauksessa todeta kuin "ektoplasman neliöjuuret!"

Sanahaaste

Lepis haastoi Vaiheisen sanahaasteella. Sehän sitten sunnuntain kunniaksi otetaan vastaan.

Säännöt ovat seuraavat:

1. Ota lähellesi kirja tai lehti
2. Sulje silmäsi
3. Haparoi sanoja kohti
4. Tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle
5. Minne bongaamasi sana ajatuksesi vie?
6. Kerro se blogissasi
7. Haasta leikkiin mukaan niin monta kuin tahdot

Ja tästähän se sitten lähtee...

1. Kirjaksi napataan lähin kirja, joka parahultaisesti sattuu olemaan pöydällä. Se on Mac Montandon (toim.), Tom Waits - Takapihan taikuri, (Kustantajana Sammakko ja suomentanut Sami Heino).

2. Silmät kiinni, jep.

3. Plärätään satunnaisesti sivuja johonkin sinne keskelle. Sinne jonnekin...

4. Sormella tökäten keskelle sivua osutaan suoraan väliotsikkoon: MIEKKAKALAMEGAFONIT. (s. 129).

5. Ihan aluksi ajatus kulkee Helsingin vanhaan jäähalliin ja iltaan 6.2.2004. Silloin jäähallissa soitti Kraftwerk, joka oli rakentanut hankalan tilan äänentoiston kertakaikkiaan mainioksi sijoittelemalla kaiuttimia ympäri tilaa. Vaiheinen oli paikalla sattumalta tumma puku päällä ystävänsä kanssa, joka oli aiemmin kertonut yhdestä Otaniemessä järjestetystä esiintymisestä. Siinä oli käytetty kokeellisempia kaiuttimia, muodoltaan kuin miekkakala.

Ajatukset jatkavat matkaa biisiin Radioactivity, jonka aikana bändin takana kulkevassa jättimäisessä videoruudussa juoksee teksti: "Stop radioactivity. Tšernobyl, Harrisburg, Sellafield, Hiroshima, Loviisa". "Loviisa" ei kuulu itse biisin sanoihin, muut kuuluvat.

Paluu takaisin tähän päivään. Miekkakalamegafoni tuo mieleen Tom Waitsin Mule Variations-levyn siivittämänä ne megafonit, joita Waits on käyttänyt musiikintuotannossaan. Joissakin kappaleissa hän huutaa megafonin tai jonkun muun välineen läpi kuin mikäkin matkasaarnaaja julistaessaan sanaansa. Waitsin musiikista tai sanoituksista ei ihan helpolla aina tiedä, onko hänen tarinansa kannanotto vai ei. Ilmeisesti yleensä ei. Tavallista enemmän marginaaleissa noissa lauluissa kuitenkin liikutaan.

6. Ajatuksen kuljettamisen päätepiste on siis marginaali. Musiikissa ja muussa kulttuurissa marginaaleissa on jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin virran keskellä. Marginaalit ovat myös hyödyllisiä, sillä ne antavat sen tilan, missä pieni ihminenkin voi vaikuttaa tämän maailman menoon. Ja kaikkihan me olemme jollain tavalla marginaalissa.

7. Tämän haasteen voivat ottaa vastaan kaikki sellaiset, jotka eivät vielä ole tulleet haasteeseen vastanneeksi.

Maus

Ihmisen historiassa on asioita, joita ei pidä mennä unohtamaan tai lakaisemaan piiloon.

Art Spiegelmanin kirjoittama Maus I & II (Selviytyjän tarina sekä Ja vaikeudet alkoivat täällä) kertoo yhdestä sellaisesta. Maus on sarjakuvan muotoon kirjoitettu omaelämäkerrallinen tarina Art Spiegelmanin perheen vaiheista toisen maailmansodan alla, sen aikana ja jälkeen. Tarinan keskipisteessä on Art Spiegelmanin isä Vladek, joka oli puolanjuutalainen. Hän ja hänen perheensä joutui kaikkien juutalaisten tapaa natsien vainon kohteeksi ja lopulta keskitysleireille kuten Auschwitziin.

Auschwitzissa arvioidaan tapetun 1,1–1,5 miljoonaa henkeä 1689 päivässä, minkä laitos ehti toimia ennen kuin puna-armeija otti sen haltuunsa tammikuun 27. päivä vuonna 1945.

Maus on kaksitasoinen tarina, jossa kuvataan tapahtumia sodan melskeissä sekä myöhemmin ikääntyneen miehen suhdetta omaan perheeseensä ja Artin suhtautumista isäänsä osana kirjan tekemistä.

Kirja on vaikuttava ja sarjakuvana helppolukuinen, vaikka käsiteltävät asiat eivät helppoja ole. Vanhan miehen kerrontatyyli poistaa tarinasta turhaa siloposkisuutta ja tekee siitä kaikessa karheudessaan uskottavan.

Ihmiset on esitetty kirjassa eläinhahmoina, jolloin tarina pehmenee hieman. Eläinhahmot tuovat mukaan myös hetkellisesti pientä huumoria kerrontaan, se ei ole kuitenkaan hahmojen tarkoitus. Tarinassa juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, ranskalaiset sammakoita, britit kaloja, ruotsalaiset poroja, amerikkalaiset koiria ja mustalaiset yöperhosia.

Teos jakautuu kahteen osaan, jotka on alunperin julkaistu erillisinä. Ensimmäinen osa Suomessa vuonna 1990 ja toinen 1992. Yhdessä kirjassa tarinat on julkaistu vuonna 2003. Sarjakuva toi Spiegelmanille arvostetun Pulitzerin palkinnon vuonna 1992.

* * *

Maus on monellakin tapaa lukemisen arvoinen kokemus. Se kertoo ystävyydestä, joka saa mahdottominakin aikoina ihmiset tekemään hyviä asioita, vuosien yli kestävästä rakkaudesta, epätoivosta, ihmisten muuttumisesta kokemusten saattelemana, kekseliäisyydestä ja totalitaristisen pahan pakenemisesta.

Kirja kertoo myös siitä käsittämättömästä julmuudesta ja tuhovimmasta, jota valtaa pitävät sokeudessaan ja fanaattisten oppien perässä juostessaan saavat pahimmillaan aikaan. Se on jotain sellaista, johon ihmiskunnan ei todellakaan enää tarvitse ryhtyä. Siksi on syytä muistaa.

Tällaisia tarinoita tarvitaan muistuttamaan meitä valoisampien aikojen lapsia niistä vuosista jolloin henkinen pimeys pyyhki mantereen yli.

(Kuvassa keskitysleiri Auschwitz I:n portti. Kuvan lähde: Wikimedia commons)

R.I.P. Arthur

En väitä olevani suuri 19.3. edesmenneen sci-fi-legenda Arthur C. Clarken tuotannon tuntija, mutta avaruusoopperan ystävänä mestarin tuotantoa ei ole voinut ohittaa.

Siinä missä H.G.Wells ja Jules Verne loivat pohjaa sci-fi:lle maahan hyökkäävillä marsilaisilla ja kuumatkoilla, Clarke vei ihmisen planeettojen väliseen avaruuteen. Samalla hän oli niitä kirjailijoita, jotka avasivat sci-fi:lle tietä kohti "vakavasti otettavaa" kirjallisuutta, kuten J. Pekka Mäkelä toteaa.

Kun näin ensimmäisen kerran Stanley Kubrikin ohjaaman elokuvan 2001: Avaruusseikkailu, se meni totaalisesti yli hilseen. Kun näin sen joku vuosi ensimmäisen kerran jälkeen uudestaan, elokuva iski tajuntaan vauhdilla. Avaruusoopperan piirtämä tulevaisuuden maisema ja sen surrealismi tuli hetkeksi nähtäville. Sinänsä juoni, vai miksi sitä tässä yhteydessä pitäisi kutsua, oli oikeastaan kokemuksen kannalta yhdentekevä, mutta silti se kertoi jotain kiehtovaa tarinaa, jonka alkujuurille oli vaikea päästä.

Sama teos kirjana tuntui jopa paremmalta kuin elokuva, jonka käsikirjoituksesta kirja oli syntynyt. Seesteisen hämäränä se lopulta vie lukijansa päätepisteeseen.

Muista yhteyksistä, joissa Clarkeen on tullut törmättyä, mainittakoon Maan ulkopuolista elämää etsivä SETI@home-projekti, joka tukijana Clarke toimi. Kyseessä on hanke, jossa pyritään analysoimaan radioteleskooppidataa tavallisten kotikoneiden prosessoritehoilla ja löytämään datasta säännönmukaisuuksia, joita pitäisi tutkia tarkemmin.

Vanha mestari on siis poissa ja jalanjälki jäi.

Kirjastot ja huuhaa

Tämä ansaitsee huomiota. Paahtoleipä on PANUhuoneen innoittamana kommentoinut kirjastojen valikoimaa ja sitä, että julkisten kirjastojen valikoimissa hömppä ja huuhaa valtaavat alaa, kun taas jotkut alueet jäävät vähemmälle.

Jos nyt ei sotkeuduta siihen, pitäisikö kirjastojen valikoimissa olla pornoa vai ei, niin kaikenlaisen huuhaan kuten astrologian, homeopatian, kreationismin jakeleminen julkisilla varoilla sen sijaan on vähintäänkin kyseenalaista.

Jotakin on kyllä vinossa, jos huuhaata löytyy kirjastoistamme samassa mittakaavassa kuin oikeita tietokirjoja tai tiedettä, kuten Paahtoleivän kommenttiin tekemä pikainen vertailu näyttäisi osoittavan. Ja se, että kreationismi sijoitetaan biolologiaan eikä sinne minne se kuuluu eli uskontoon, osoittaa kirjastojen henkilökunnasta jotain - eikä mitään mairittelevaa.

Kirjastot ovat kansamme sivistykselle ehdottoman tärkeä voimavara. Jos sitä käytetään hömpän ja humpuukin levittämiseen, koko instituution arvo on rapistumassa.

Argumentti, jonka mukaan huuhaata on kirjastoissa, koska sitä kysytään tai se on jotenkin suosittua, ei ole pätevä. Ensinnäkin siinä on muna-kana-ongelma eli suosiota syntyy kun kerran on tarjontaa. Kirjasto voisi vaikka kokeilla pornolla onko asia näin eli pornoa tarjoomaan ja katsokaa miten suosioluvuille käy. Toisaalta julkisilla varoilla esimerkiksi sellaisen terveystiedon levittäminen, joka saattaa olla terveydelle haitallista (olkoon se miten suosittua tahansa), ei kuulu julkisen laitoksen tehtäviin.

* * *

Kun kerran asiasta tuli puhetta, niin tarkastetaanpas mikä on tilanne WSOY:n verkkopalvelussa. Heinäkuun alussa tuli todetuksi, että Tiede-kategorian alle WSOY sijoitti kaikkea muuta eli lähinnä kokkausta, ihmedieettejä ja uskontoa.

Miten sitten nyt? Ei mitään uutta sillä rintamalla eli WSOY pitää edelleen tieteenä mm. opuksia Laulujen laulu ("raamatun aistillisin teksti"), Äidiksi. Minun odotukseni (joku "raskauspäiväkirja"), South Beach Maailmanmenestysdieetti (mahtaakohan tällä edes laihtua?) ja Sivumakuja. Kirjallinen keittokirjani (tämä itseasiassa on ihan kivanoloinen kirja, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa).

Ei ole ihan sama mitä tieteeksi väitetään, mutta eipä se näytä WSOY:tä häiritsevän.

Muuntohiili

Richard Morganin esikoisteos Muuntohiili (Alterered Carbon) on ensin rymistelevä dekkari ja toiseksi cyberpunkia. Sitä lukiessaan joutuu pohtimaan myös sitä, miksi se olisi itseasiassa sci-fiä. Itse tarina olisi toimiva dekkari, jos siitä purkaisi pois ylimääräisen teknologiapuuhastelun. Tavallisesta dekkarista sen erottaa teoksen ehkä olennaisin seikka eli se, että teoksessa ihmisen tietoisuus voidaan ladata tietyin edellytyksin aina uuteen kehoon.

Teoksen lähtökohta on se, että Takeshi Kovacs tulitetaan kuoliaaksi tyttöystävänsä Sarahin kanssa. Mutta kohta Kovacs herätetään henkiin ja lähetetään Harlanin maailmasta Maahan. Häntä odottaa toimeksianto vaikutusvaltaiselta Laurens Bankroftilta. Hänen mukaansa hänet on murhattu ja sitten herätetty uudestaan henkiin. Kovacsin tehtäväksi jää selvittää kuka hänet oikeastaan murhasi. Poliisin mukaan kyse oli itsemurhasta.

Perusjuonen ympärillä tarina etenee hyvinkin jouhevasti ja tarjoten koko joukon käänteitä ja uusi elementtejä, joihin lukija ei välttämättä ole varautunut. Tarina etenee tummissa väreissä väkivallan, seksin ja juonittelujen sävyttämänä. Vauhtia riittää eivätkä paukut lopu kesken.

Muutohiilestä tulee aluksi mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe ja sivujuonteena siihen alkaa piirtymään kuvia Gordon R. Dicksonin Dorsai-trilogiasta ja tietysti cyberpunkin esi-isän William Gibsonin Neurovelhosta.

Kirjasta kuitenkin aistii, että se on tekijänsä esikoinen. Joidenkin henkilöiden kehittely jää aika kevyeksi ja juonen mutkikkuus meinaa muodostua turhankin monimutkaiseksi ja hienosyiseksi, ikäänkuin kirjoittajan olisi ollut aivan välttämätöntä sijoittaa kaikki ideansa yhteen teokseen. Lukija joutuu myös joissain kohtaa olemaan tarkkana pienempienkin tai nopeasti ohitettujen yksityiskohtien kanssa.

On teoksessa myös klisheitä, joissa lukija pystyy ennalta arvaamaan lopputuleman tai ainakin rajaamaan ne pariin odotettavissa olevaan vaihtoehtoon. Tällaisille kirjoille tyypillisiä ovat joskus liian pitkäksi venytetyt kuvaukset taistelukohtauksista, joiden lopputuloksen lukija saattaa kohtuullisen helposti arvata. Peruspaketti pysyy kuitenkin kasassa ja mielenkiinto pysyy korkealla loppuun asti.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen opus.

Kirjakauppa hiukan hiipuu?

Päivän uutiset tietävät kertoa, että kirjamyynti on hiipunut edellisvuodesta, eikä tilannetta korvaa edes joulukauppa. Uutinen on aavistuksen yllättävä, sillä erinäisten epävirallisten ja vähemmän tilastoitujen keskusteluiden perusteella esimerkiksi joulumyynnistä on jäänyt mielikuva ihan kohtalaisesta myynnistä.

Uutisessa selityksenä eräänä selityksenä pidetään sitä, ettei tänä jouluna ole perinteisten suosikkien lisäksi uusia vetovoimaisia tähtiä hyllyssä.

Kyse voi siis olla palautumisesta nk. normaalille kasvu-uralle korkeiden myyntilukujen vuosien jälkeen. Tietenkin on niin, että jos ei ole hittejä tarjolla, niin ei ole ja myynti jää vähemmälle.

On myös niinkin, että syksyn mittaan on yleinen talousilmasto osoittanut tummenevia sävyjä, mutta yhä edelleen joulumyynnin yleisesti on arvioitu yltävän uusiin ennätyslukemiin. Se toki jää nähtäväksi, mutta myös talouden käänteissä ja mutkissa voidaan havaita nk. heikkoja signaaleja.

Kyse on siis siitä, mistä ihmiset ensimmäisenä kulutustaan leikkaavat, jos ryhtyvät jostain syystä epäröimään tulevan kehityksen suunnasta.

* * *

Sci-fi -kirjallisuuden osalta joulumyynnissä ei luulisi olevan kyse hittien puutteesta kun markkinoille on tuotu Nedut, Muuntohiili, Sovituksen kuilu ja muita mainiota eepoksia.

Genret

Tuli käytyä Helsingin kirjamessuilla eräitä scifisunnuntain paneeleja kuuntelemassa ja kartuttamassa kirjavarastoa Iain Banksin ja Jeff VanderMeerin teoksilla.

Lavalla J. Pekka Mäkelän Nedut oli esittelyssä, kääntäjät vaihtoivat näkemyksiään teosten suomentamisesta ja lopussa oli sitten suuri genresota. Genresodassa oli enemmän ja vähemmän vakavalla mielenlaadulla puhetta siitä, mikä on sci-fiä, mikä fantasiaa, mikä uuskummaa ja mikä sitten spekulatiivista fiktiota. Selväähän siitä ei arvovaltaisen paneelin käsittelyssä tullut, mutta väliäkös sillä.

Yksi näkökulma oli se, että varsin hämärtävää käsitettä "spekulatiivinen fiktio" tarvitaan niin kauan, kunnes sci-fistä tai fantasiasta kirjoitetaan samalla tavalla kuin valtakirjallisuudesta. Nykyään kun sci-fistä tai fantasiasta ei puhuta vielä suoraan läheskään aina kun siitä on oikeasti kyse.

Piti ihan tarkastaa kirjahyllystä miten asia on. Liken sci-fi-kirjoissa asia lukee kannessa eli ei jää epäselväksi. WSOY:n Hahmontunnistus (William Gibson) on takakannen mukaan "trilleri". Gummeruksen julkaisema Ensimmäinen yhteys (Carl Sagan) ei takakannen mukaan "ole pelkkää science fictionia". Kirjayhtymän Solariksen (Stanislaw Lem) takakannessa tai muualla teosta ei sijoitetan mihinkään genreen, joskin sisäpuolella kerrotaan kyseessä olevan science fiction -kirjailijan teos. Tammen julkaisema Maailmojen sota (H.G.Wells) on "tieteiskirjallisuuden klassikko".

Hajontaa siis on. Tosin Liken lisäksi esimerkiksi WSOY:llä tai vaikkapa Book Studiolla on ollut omat sci-fi-sarjansa.

Genrestä keskusteleminen on luonnollisesti hauskaa, etenkin kun asian harrastajillakaan ei näytä olevan yhteistä käsitystä siitä mitä mikäkin genre oikeasti on.

Luokittelua erilaisiin genreihin kaiketi tarvitaan asioiden hahmottamiseksi ja sisältöjen strukturoimiseksi, mutta myös ihan käytännöllisistäkin seikoista johtuen kuten kirjakauppiaiden tai vaikka kirjastojen käytännön elämän organisoimiseksi. Toisaalta, se mikä on hyvää kulttuuria, on sitä riippumatta siitä mihin lajityyppiin se sattuu kuulumaan.

* * *

Panelia kuunnellessani olin parissa puheenvuorossa aistivinani pienoista avaruusoopperan aliarvostamista. Aijaijai...

Avaruusooppera on kuitenkin Vaiheisen täysin subjektiivisen genreluokittelun perusteella sekä sci-fi:n että kirjallisuuden aatelia.



(Kuvassa tainnuttava genresota, joka tiettävästi päättyi galaksien väliseen välirauhaan)