Sci-fi-vinkki: Approaching Pavonis

Jos todellisuus on hetkittäin liian pimeää, kannattaa vilkaista uutta sci-fi-blogia Approaching Pavonis Mons by balloon, jota pitää kirjailija Alastair Reynolds.

Ensimmäiset postaukset tarjoavat informaatiota uudesta Boskone-kirjasta Deep Navigation sekä ensi kussa briteissä julkaistavan kirjan Terminal World ensimmäinen luku.

Reynoldsin aiempi blogi Teahouse on the Tracks on siis taakse jäänyt. On Reynoldsilla omat verkkosivunsakin, jos kirjailijan tekemiset laajemmin kiinnostavat.

Kaikki on sci-fiä

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä on pieni artikkeli Ohio State Universityn professori Brian McHalesta, joka kävi kesäkuussa puhumassa Helsingin yliopistossa.

Hän sanoi, että science fiction on maailman tyypillisin kirjallisuuden laji. Hänen mukaansa kaikki fiktio on sci-fiä siinä mielessä, että se luo vaihtoehtoisia todellisuusrakennelmia.

Aivan. Sci-fi ei ole pelkästään sitä, että lennellään mielikuvituksellisilla aluksilla pitkin alaksia, vaan parhaimmillaan myös moraalisten näkökulmien tarkastelua muuttuvassa maailmassa.

Pandoran lipas

Tuli tuossa viikko sitten käytyä Finnconissa. Monen muun mielenkiintoisen tilaisuuden lisäksi tapahtumassa loppunsa sai myös viimeinen englanninkielinen versio Alastair Reynoldsin novellista Pandoran lipas (Pandora's box), joka on julkaistu Tähtivaeltaja-lehdessä.

Nyt tämä Walesissa asuvan ja joku aika sitten kohtalaisen mittavan 10 uuden kirjan sopimuksen Gollanczin kanssa tehneen avaruusoopperan mestarin novelli on siis olemassa vain suomeksi.

Viimeisen englanniksi kirjoitetun version tuhotyö kävi näin:

Heti tuon silppuamisen jälkeen ja session päätyttyä osa ylöisöstä innostui kerämään taskuihinsa osia versiosta. Tavallaan sekin varmistaa sen, ettei Pandoran lipasta saa kääntämättä uudelleen englanniksi enää palautettua.

Reynoldsin seuraaava kirja, Terminal World on tiettävästi ilmestymässä englanniksi lokakuussa. Sen jälkeen on odotettavissa mm. trilogia ja mahdollisesti kirja, jossa palataan Jäänpuskijat-kirjan maailmaan.

(via Teahouse on the Tracks)

Tähtivaeltaja Tielle

Helsingin Science Fiction Seura Tähtivaeltaja-palkinto, joka annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle, on tänä vuonna päätetty antaa WSOY:n julkaisemalle Cormac McCarthyn romaanille Tie. Teoksen on suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvovaltaisen raadin perusteluiden mukaan teos on "samanaikaisesti sekä ajaton että oman aikamme kuva. Teos uudistaa tieteiskirjallisuuden perusvalikoimaan kuuluvan postapokalyptisen teeman ravisuttavan tuoreen oloisella tavalla. Se on suoraan tunteisiin käyvä, hyytävän tyly kertomus vaelluksesta toivottomassa maailmassa".

Lisäksi raati arvioi, että "Tiessä on voimallista klassikkoainesta. Se tarjoaa ajatuksia herättävän lukukokemuksen, joka ei unohdu vuosienkaan saatossa".

Kyllähän tuollaisilla perusteluilla palkinnon passaa antaa.

Uutta suomalaista sci-fiä

Brittiläinen avaruusoopperan ja science fictionin nimimies Alastair Reynolds on tekemässä sci-fiä suomeksi! Tai ainakin melkein.

Reynoldsin Teahouse on the Tracks-blogin mukaan hän ja Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Toni Jerrman saivat joskus vuoden 2004 paikkeilla helsinkiläisessä baarissa idean kääntää originaali Reynoldsin teksti suomeksi ja sen jälkeen hävittää kaikki englanniksi kirjoitetut versiot tekstistä. Tällöin maailmankaikkeuteen jää ainoastaan suomeksi toteutettu kertomus.

Mikäli Reynolds itse haluaisi sittemmin lukea oman tekstinsä, hänen täytyisi käännättää teksti suomenkielisestä versiosta englanniksi.

Nyt herrat ovat toteuttamassa tätä ajatusta. Tarinan nimi on Pandora's Box ja se on aikanaan tarkoitus julkaista Tähtivaeltajassa. Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan.

Alastair Reynolds on myös tulossa kunniavieraaksi suomalaiseen fandomin suurtapahtumaan Finnconiin heinäkuussa. Finncon järjestetään Helsingissä Kaapelitehtaalla 10.-12.7. 2009 ja paikalle odotetaan noin 10 000 vierailijaa. Muut tapahtuman kunniavieraat ovat George R.R. Martin ja Irmelin Sandman Lilius.

* * *

Suomi tai Helsinki on kuluneella viikolla muutenkin ollut sci-fi-kirjailijoiden blogeissa esillä. Jeff VanderMeer äimistelee Ecstatic Days-blogissaan Helsingistä saamaansa kuvaa Tuska-festivaalien julisteessa aseistautuneena esiintyvää pingviiniä.

VanderMeer on blogissaan aikaisemminkin touhuillut pingviinien kanssa.


EDIT 28.7.2009
Ne englanniksi kirjoitetut versiot on sitten tuhottu ja Pandoran lipas (Pandora's Box) julkaistu Tähtivaeltaja 2/2009:ssä.

Nebulat

Samaan aikaan kun nuo sci-fi:n kotimaiset Tähtivaeltaja-palkinnot ovat hakusessa, ovat myös arvostetut Nebula-palkinnot tulossa.

Kotimaisen sci-fi:n näkökulmasta on erinomaisen iloinen uutinen se, että Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on ehdolla pitkien novellien sarjassa. 

Nebula-palkittujen listalle ovat vuosien saatossa päässeet esimerkiksi sellaiset sci-fi-ikonit kuin Brian W. Aldiss, Ursula K. Le Guin, Isaac Asimov, Arthur C. Clarke, Frederik Pohl, William Gibson tai vaikkapa Neil Gaiman. 

Ensimmäiset Nebulat jaettiin vuonna 1965 ja silloin parhaan romaanin palkinnon voitti Frank Herbertin Dyyni.

Tähtivaeltajat

Vuodesta 1986 alkaen jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat on julkistettu. Palkinnon jakaa Helsingin Science Fiction Seura ja se luovutetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Ehdokkaat ovat:

• M. John Harrison: Nova Swing (Like)
  
• Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY)
  
• Cormac McCarthy: Tie (WSOY)
  
• David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko)
  
• Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi)
  

Ehdokkaat valinnut raati kertoo tiedotteessaan, että ehdokkaiden valinta oli tällä kertaa tavallistakin hankalampaa, sillä vuonna 2008 Suomessa julkaistiin niin monta erinomaista tieteiskirjaa, etteivät ne kaikki mahtuneet listalle.

Raati huomauttaa myös siitä, että tälle listalle mahtui kaksi kotimaista romaania. Arvovaltaisen raadin mukaan Suomessa kirjoitetaan scifi-kirjallisuutta, joka kestää hyvin vertailun alan kansainvälisiin huipputeoksiin.

Tämä on totta, Suomessa on koko joukko kyvykkäitä sci-fi:n kirjoittajia ja esimerkiksi Johanna Sinisalon teoksia on käännetty useille kielille. Vientituotteeksi kelpaavia kirjailijoita on muitakin.

Kuten tiedotteen perässä oleva aikaisempien vuosien lista kertoo, niin ihan joutavia sci-fi-teoksia palkinnon saajaksi ei ole yleensä valittu.

* * *

Kelpo lista, vaikka eräitä muitakin olisi voinut odottaa olevan listalla. Jotenkin olisi odottanut Iain M. Banksin Algebraistin (Loki) löytyvän listalta. Sen verran hienosta teoksesta avaruuden pyörteissä on kyse.

Vaiheisen oma suosikki listalla on Harrisonin Nova Swing, joskin voittajasuosikiksi sitä on tällä kertaa hankala veikata. Harrisonin edellinen avaruusooppera Valo voitti myös palkinnon.

Sci-fi-happotesti

Tekniikka & Talouden juttu osaa kertoa, että

"Professori Saku Mantereen mukaan hyvä happotesti tulevaisuuden visiointiin on lukea vanhoja science fiction -kirjoja. Osa niistä on edelleen scifiä, osa taas aivan naurettavia."

Ei hullumpi neuvo.

Yksi lähtöpiste voi olla vaikkapa Technovelgy-palvelu, mistä löytyy yli 1730 science fictionissa esitettyä ideaa tai keksintöä, joista osa on jo toteutunut. Osa ei välttämättä toteudu koskaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa teknologisesti verkottuneen maailman idea, sen esitteli ensimmäisen kerran H.G.Wells vuonna 1899 teoksessa When the Sleeper Wakes (suom. Kun nukkuja herää).

Toiseksi esimerkiksi kelpaa sähköinen kirja vuodelta 1961, jolloin Stanisław Lem julkaisi teoksensa Return from the Stars (Paluu tähdistä).

Robert A. Heinlein kuvaili vuonna 1953 taskuun sopivan kännykän, mutta myös sen käyttämisen varjopuolia teoksessaan Assignment in Eternity. Matkapuhelin itsessään taitaa olla 1930-luvun sotateollisuuden keksintöjä, joskin nykyisen kännykän kaltaiset laitteet kehitettiin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa.

Ensimmäiseksi sci-fi-teokseksi tituleerattu Johannes Keplerin Somnium, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1634, sisälsi sekin aidon sci-fi-idean eli painottomuuden.

Ja niin edelleen.

Sci-fi on myös hyötytaidetta.

Frederik Pohl ryhtyi bloggaamaan

Tieteiskirjailija Frederik Pohl (s. 26.11.1919) on avannut oman blogin nimeltään The Way the Future Blogs.

89-vuotias Pohl muistelee avauspostauksessaan ystäväänsä tieteiskirjailija Arthur C. Clarkea ja hänen kanssaan yhdessä kirjoittamaansa teosta The Last Theorem, joka ilmeistyi vuonna 2008 vähän ennen Clarken kuolemaa.

Pohl kirjoittaa ensitapaamisestaan Clarken kanssa:

"I first met Arthur C. Clarke in the 1950s, on the occasion of his first cross-Atlantic visit to New York City By then Arthur had established himself as a first-rate science-fiction writer and he did what sf writers do in a strange city: He looked for other sf writers to talk to."

Sen jälkeen Pohl on kirjoittanut blogissaan mm. Obaman virkaanastumisesta ja hänen valinnastaan presidentiksi. Vanhan herran kirjaimet pysyvät edelleen järjestyksessä.

Frederik Pohl on tieteiskirjailijalegenda, jonka tuotannosta on suomeksi käännetty sellaiset mm. sellaiset teokset kuin Avaruuden kauppamiehet (The Space Merchants, ilmestyi 1953) yhdessä Cyril M. Kornbluthin kanssa, Nebula-palkittu Plusmies (Man Plus, ilmestyi vuonna 1975) sekä Hugo-, Nebula- ja John W. Campbellin muistopalkinnon voittanut Avaruuden portti (Gateway, ilmeistyi vuonna 1977).

Vuosina 1959-69 hän toimi Galaxy-lehden ja sen sisarjulkaisu if:n toimittajana.

Pohl palkittiin elämäntyöstä Nebula Grand Master-palkinnolla vuonna 1993.

Hänet tunnetaan satiirisista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista ja nuorempana hän kuului Futurians-faniryhmään, jonka kantavavana ajatuksena oli käsitys, että sci-fi voi toimia yhteiskunnallisen kritiikin ja poliittisen muutoksen välineenä.

Pohl on vanhan polven sci-fi-kirjoittajia, jonka ystäväpiiriin kuului nuoresta pitäen mm. sellainen tieteiskirjallisuuden suuri nimi kuin Isaac Asimov.

(via BoingBoing)

(Kuvan lähde: Wikimedia commons)

Kieli

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Jeff VanderMeerin Ecstatic Days-blogissa vieraili marraskuussa kirjoittajina kaksi suomalaista sci-fistiä, Jukka Halme ja Tero Ykspetäjä.

Sen lisäksi, että postauksissa esiteltiin ansiokkaasti suomalaisen sci-fi:n virtauksia ja meininkiä, keskustelua herätti postaus "Top Five Reasons Why Finnish Is Cooler Than English", viisi tärkeintä syytä miksi suomi on siistimpi kieli kuin englanti.

Peruspointit ovat:

• Suomi on tasa-arvoisempi
• Suomessa on enemmän kirjaimia
• Suomi on eleganttia ja taloudellista
• Suomi on selkää ja loogista
• Suomessa ei ole futuuria

Kuten arvata saattaa, asiahan ei ole ihan näin yksinkertaista, vaan suomalaisten kirosanojen selvittelyn lisäksi on kysyttävä kumpi on siistimpää, suomi vai unkari? Vai kenties hindu tai klingon...

Aliarvostetut sci-fit

Aliarvostetuimmat sci-fi-elokuvat on pistetty jonoon ja järjestykseen. Lista näyttää tältä:

1. Primer (2004)
2. Aeon Flux (2005)
3. Body Snatchers (1993)
4. Tron (1982)
5. Sleeper (1973)
6. eXistenZ (1999)
7. A Boy and His Dog (1974)
8. Enemy Mine (1985)
9. Gattaca (1997)
10. Silent Running (1972)

Marginal Revolution haluaisi lisätä listalle vielä elokuvat Mission to Mars (2000) ja Titan A.E (2000) sekä aprikoi kuuluisivatko listalle vielä elokuvat Sunshine (2007), What Dreams May Come (1998) tai The Thing (1982). Kenen mielestä Star Wars-sarjan elokuvat ovat aliarvostettuja?

Mielikuvituksen reunoilla

Vanhoja linkkilistoja kelatessani törmäsin vanhaan kirjailija Jeff VanderMeerin postaukseen avaruusoopperoista. Hän arvioi siinä lyhyesti Alastair Reynoldsin avaruusoopperassarjaa ja diggailee Lunastuksen arkkia.

VanderMeer listaa hyvän avaruusoopperan elementtejä, jotka vapaasti käännettynä ovat:

• Suuret ja kosmiset puitteet
• Kyseessä maailman, maailmojen tai universumin kohtalo
• Todella outoja ja lähes tuntemattomia muukalaisia
• Joitain outoja ja mieltä kutkuttavia muukalaisten objekteja
• Vaurioituneita tai vaurioituvia hahmoja (ne ovat hurmaavia, koska ovat kieroutuneita, hauraita tai mysteerisiä)
• Lähes mielipuolisen mielikuvituksellista kummallisuutta, jonka lukija hyväksyy, koska se on ilmaistu joko pseudotieteellisin tai tieteellisin termein. Toisin sanoen mukava paketti kummallisuutta määrittää kummallisuudelle muodon, mutta on silti totaalisen omituista.

Noita ominaisuuksia laatukirjallisuudessa^[1] pitää olla. Hyvän avaruusoopperan on toisaalta ylitettävä lukijan oman mielikuvituksen rajat, mutta myös pysyttävä käsityskyvyn puitteissa. Muuten teos menee niin sanotusti yli hilseen ja avaruusooppera voisi ihan yhtä hyvin olla kvanttioptiikan oppikirja.

Fyysikaa ja tähtitiedettä työkseen tehneenä Reynolds käyttää myös alansa termejä, mutta lukijan kannalta ystävällisellä tavalla; ne eivät saa ympärilleen tieteellistä viitekehystä, joka ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle - tieteellisessä mielessä - olisi välttämätöntä. Ilmiöt ja termit selitetään kuin ne olisivat avaruuden syvyyksissä normaaleja asioita ja siten kuin ne saattaisivat avaruuden halki kulkevalle sankarille käytännössä ilmestyä.

* * *

Jeff VanderMeer koettelee itsekin teoksissaan mielikuvituksen rajoja, vaikka ei avaruudessa matkustakaan. Yksi viime vuosien oudoimmista, mutta samalla ehdottoman suositeltavista kirjoista, on Tähtifantasia-palkinnolla viime vuonna palkittu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki.

Toisaiseksi ainoa suomennettu VanderMeerin kirja itsessään on jo rakenteeltaan jollain tavalla ironisen kummallinen, mutta niin on sen tarinakin sienimäisine harmaalakkeineen ja makeanveden kalmareineen.

Kalmareista puheenollen, VanderMeeriltä on Helsingin Science Fiction seuran julkaiseman Tähtivaeltaja-lehden liitteenä julkaistu novellit Vaihtokauppa (2/2002) ja Kuningaskalmari (1/2007). Myös niissä kuljetaan tarunhohtoisen Ambergrisin maisemissa ja makean veden kalmareiden elinpiirissä.

Ne joko avaavat tuota hohtavan mystistä maailmaa ja Hoegbotton & Sons -konsernin lonkeroita jokapäiväisessä elämässämme tai saavat kummastuksen kohoamaan uusille lukemille.

* * *

[1] Kerratakoon vielä se, että täysin subjektiivisen arvostelun perusteella avaruusoopperat ovat kirjallisuuden aatelia ja sen laadun mittaristossa voidaan käyttää esimerkiksi sivumäärää kriteerinä. Toisin kuin useimman muun kirjallisuuden lajin kohdalla. Mitä enemmän avaruusoopperassa on sivuja, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se onnistuu kadottamaan lukijansa johonkin tähtijärjestelmään ja näin saavuttamaan tarkoituksensa. Tuo tarkoitus ei yleensä selviä, ellei niitä kaikkia sivuja lue kunnolla ja pyri samalla häivyttämään maallinen todellisus ja arki pois aktiivisesta tajunnasta. Kun näin sitten vääjäämättä jossakin ramscoop-ajon ja kiihdytyksen välimaastossa tapahtuu, on avaruusooppera saavuttanut sen vaiheen, jossa pasuunat soivat ja pahaenteinen requiem kääntyy kohti huipentumaansa.

(Kuvassa oikea mustekala. Kuvan lähde: Wikimedia commons)

Galaksit

Kuvittele galaksien yhteentörmäys. Aika sci-fiä rytinää, eikö? Itseasiassa galaksien törmäykset eivät ole mitään sci-fiä, vaikka eräissä avaruusoopperoissa on sellainen tuhoisa teema mukana. Verkosta voi katsoa kuvia oikeiden galaksien törmäyksistä.

Nasan Hubble-teleskooppi on 18 toimintavuoden varrella kuvannut toisiinsa törmääviä galakseja ja ne on pistetty nyt vuosijuhlan kunniaksi esille.

Avaruusteleskooppi on saanut nimensä yhdysvaltalaisen tähtitietelijän Edwin Hubblen mukaan. Hän havaitsi ensimmäisen, että kauempana olevat galaksit loittonevat nopeammin kuin lähellä olevat. Hänen nimeään kantaa myös Hubblen laki, jonka mukaan kohteen ja havaitsijan välisen etäisyyden ja näiden välisen etääntymisnopeuden välillä vallitsee suora verrannollisuus. Kaavaan kuuluu myös Hubblen vakio. Sellaiset tutkijat, joilla on oma vakio, ovat tieteellisesti varsin kovia tyyppejä, IMHO.

Hubble-teleskooppi on vuonna 1990 maan kiertoradalle lähetetty peiliteleskooppi. Mittausvälineistöön kuuluu peiliobjektiivien lisäksi myös kolme kameraa ja kaksi spektrografia. Teleskoopilla saadaan huomattavan tarkkoja kuvia kaukaisista kohteista, koska teleskooppi on maan ilmakehän ulkopuolella. Maan pinnalta otetuissa kuvissa on ilmakehästä aiheutuvia häiriöitä, mutta myös ihmisen tuottama valosaaste haittaa tarkkojen kuvien ottamista.

Sitten vähän spekulaatiota aiheesta entryn vinkin innoittaman Digitodayn jutun pohjalta. Mikä voisi olla suurempi törmäys kuin galaksien kohtaaminen? Nykyisin tuntemassamme maailmankaikkeudessa suurempaa ja energeettisempää mullistusta tuskin on keksittävissä ellei sitten ajatella galaksijoukkojen törmäilyä. Pelkästään tähtien törmäilyt ovat maalaisjärjen ulottumattomissa olevia tapahtumia.

Mutta vielä suurempi törmäys on kuviteltavissa ja kuviteltu. Jos kuvitellaan, että universumeja olisi useampia (me vain emme tiedä niistä muista mitään), niin miksipä ei niiden kesken voisi tapahtua jotain. Toinen kuvitteellinen skenario voisi olla se että maailmankaikkeutemme itseasiassa laajenemisen jälkeen alkaisikin painua kasaan, vaikka pimeän energian seurauksena. Kun kaikki lähestyisi tilannetta, missä materia on pakkautunut hyvin hyvin hyvin pieneen pisteeseen, on seurauksena big bang.

Mitä sci-fi -ideoita näistä saisi kehiteltyä? Jos olisi olemassa useita unversumeja, kuinka niiden välillä voitaisiinkaan matkustaa. Mistä muuten voisimme olettaa, että muissa universumeissa fysiikan lait ovat samat kuin tuntemassamme maailmankaikkeudessa? Jos taas olettaisimme galaksin/universumien massivisen ja tuhoisan törmäyksen, niin millainen pako tai varasuunnitelma sen varalle olisi kehiteltävissä?

Nojoo. Onneksi on sunnuntai.


(Kuvassa galaksit NGC 6050 ja IC 1179 ottavat mittaa toisistaan. Kuvan lähde: NASA, ESA, the Hubble Heritage (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration, and K. Noll (STScI))

Bela Lugosi's dead

Tiedättehän tunteen, kun joku vanha biisi jää soimaan päähän ja siitä ei pääse eroon sitten millään. Jos biisi sattuu vielä olemaan Bauhausin Bela Lugosi's Dead vuodelta 1979, eikä sitä satu olemaan levyhyllyssä alkuperäisenä versiona, on aika mennä YouTubeen. Siitä jympytyksestä on päästävä eroon.



Vaikuttavaa yhä edelleen, eikö totta? Tuo video on vain hieman yli 3 minuuttinen, vaikka biisi on varsinaisesti tehty yli 9 minuuttiseksi.

Televisiosta tuli viikko sitten myös laulun esikuvasta eli Béla Lugosista kertonut dokumentti ja sen perään Lugosin elokuva Dracula.

Ehkä se on syy, miksi tuo vanha biisi piti muistojen kätköistä lauantai-illan kunniaksi kaivaa jälleen mieleen.

Dracula on kaikkien vampyyrielokuvien isä, äiti ja ihmissusi. Kertakaikkinen klassikko omalla sarallaan. Kaikkiaan Lugosin elokuvien anti on hämmentävä, vaikka ajat silloin ennen olivatkin aikalailla erilaiset kuin nykyään. Lugosi oli kuitenkin oman vampyyri-hahmonsa vanki ja arvattavasti hahmon sai kulutettua loppuun varsin rajallisessa ajassa. Silti Dracula on jäänyt elämään meidän aikoihmme asti.

Kuriositeetti sinänsä, mutta Lugosi esiintyy lyhyesti ja postuumisti hahmossaan myös kaikkien aikojen huonoimmaksi elokuvaksi tituleeratussa Ed Woodin Plan 9 Outer Space -sci-fi/kauhuleffassakin.

Mistä tuli mieleen, että jos nyt pistettäisiin leffat jonoon, niin vieläköhän tuo Ed Woodin tekele olisi oikeasti enää the worst movie ever made? Epäilen.

Jos Bauhausin biisi jää soimaan korvien väliin, niin on tuo video katsottava niin monta kertaa, että se lähtee sieltä. Kuin lepakot kellotornista.


PS: TV-luvan tarkastajalle tiedoksi, että omasta töllöstäni ei YLE-Teemaa tuolloin katsonut, koska siitä eivät kanavat näy. Ja aiemmin luvatut kahvit keitän, jos lupia tullaan kyselemään.

R.I.P. Arthur

En väitä olevani suuri 19.3. edesmenneen sci-fi-legenda Arthur C. Clarken tuotannon tuntija, mutta avaruusoopperan ystävänä mestarin tuotantoa ei ole voinut ohittaa.

Siinä missä H.G.Wells ja Jules Verne loivat pohjaa sci-fi:lle maahan hyökkäävillä marsilaisilla ja kuumatkoilla, Clarke vei ihmisen planeettojen väliseen avaruuteen. Samalla hän oli niitä kirjailijoita, jotka avasivat sci-fi:lle tietä kohti "vakavasti otettavaa" kirjallisuutta, kuten J. Pekka Mäkelä toteaa.

Kun näin ensimmäisen kerran Stanley Kubrikin ohjaaman elokuvan 2001: Avaruusseikkailu, se meni totaalisesti yli hilseen. Kun näin sen joku vuosi ensimmäisen kerran jälkeen uudestaan, elokuva iski tajuntaan vauhdilla. Avaruusoopperan piirtämä tulevaisuuden maisema ja sen surrealismi tuli hetkeksi nähtäville. Sinänsä juoni, vai miksi sitä tässä yhteydessä pitäisi kutsua, oli oikeastaan kokemuksen kannalta yhdentekevä, mutta silti se kertoi jotain kiehtovaa tarinaa, jonka alkujuurille oli vaikea päästä.

Sama teos kirjana tuntui jopa paremmalta kuin elokuva, jonka käsikirjoituksesta kirja oli syntynyt. Seesteisen hämäränä se lopulta vie lukijansa päätepisteeseen.

Muista yhteyksistä, joissa Clarkeen on tullut törmättyä, mainittakoon Maan ulkopuolista elämää etsivä SETI@home-projekti, joka tukijana Clarke toimi. Kyseessä on hanke, jossa pyritään analysoimaan radioteleskooppidataa tavallisten kotikoneiden prosessoritehoilla ja löytämään datasta säännönmukaisuuksia, joita pitäisi tutkia tarkemmin.

Vanha mestari on siis poissa ja jalanjälki jäi.

Tupakka

Avaruusoopperoita ja muuta sci-fiä lukiessa tulee mieleen, että yllättävän monessa teoksessa sankarit tai antisankarit ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia tupakasta. Se on itseasiassa kummallista kuvitteellisessa tulevaisuudessa, joissa koneilla ja ties millä viruksilla saatetaan hallita mieltä mielin määrin tai lennellään nykyisin tunnettuja luonnonlakeja rikkoen pitkin galaksia yms.

Voisi olettaa, että tämä tunnetusti haitalliseksi todettu ilmiö onnistuttaisiin noissa spekulatiivissa tarinoissa ja tulevaisuuden kuvissa hoitamaan pois päiväjärjestyksestä.

Tuli vaan mieleen.

Muuntohiili

Richard Morganin esikoisteos Muuntohiili (Alterered Carbon) on ensin rymistelevä dekkari ja toiseksi cyberpunkia. Sitä lukiessaan joutuu pohtimaan myös sitä, miksi se olisi itseasiassa sci-fiä. Itse tarina olisi toimiva dekkari, jos siitä purkaisi pois ylimääräisen teknologiapuuhastelun. Tavallisesta dekkarista sen erottaa teoksen ehkä olennaisin seikka eli se, että teoksessa ihmisen tietoisuus voidaan ladata tietyin edellytyksin aina uuteen kehoon.

Teoksen lähtökohta on se, että Takeshi Kovacs tulitetaan kuoliaaksi tyttöystävänsä Sarahin kanssa. Mutta kohta Kovacs herätetään henkiin ja lähetetään Harlanin maailmasta Maahan. Häntä odottaa toimeksianto vaikutusvaltaiselta Laurens Bankroftilta. Hänen mukaansa hänet on murhattu ja sitten herätetty uudestaan henkiin. Kovacsin tehtäväksi jää selvittää kuka hänet oikeastaan murhasi. Poliisin mukaan kyse oli itsemurhasta.

Perusjuonen ympärillä tarina etenee hyvinkin jouhevasti ja tarjoten koko joukon käänteitä ja uusi elementtejä, joihin lukija ei välttämättä ole varautunut. Tarina etenee tummissa väreissä väkivallan, seksin ja juonittelujen sävyttämänä. Vauhtia riittää eivätkä paukut lopu kesken.

Muutohiilestä tulee aluksi mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe ja sivujuonteena siihen alkaa piirtymään kuvia Gordon R. Dicksonin Dorsai-trilogiasta ja tietysti cyberpunkin esi-isän William Gibsonin Neurovelhosta.

Kirjasta kuitenkin aistii, että se on tekijänsä esikoinen. Joidenkin henkilöiden kehittely jää aika kevyeksi ja juonen mutkikkuus meinaa muodostua turhankin monimutkaiseksi ja hienosyiseksi, ikäänkuin kirjoittajan olisi ollut aivan välttämätöntä sijoittaa kaikki ideansa yhteen teokseen. Lukija joutuu myös joissain kohtaa olemaan tarkkana pienempienkin tai nopeasti ohitettujen yksityiskohtien kanssa.

On teoksessa myös klisheitä, joissa lukija pystyy ennalta arvaamaan lopputuleman tai ainakin rajaamaan ne pariin odotettavissa olevaan vaihtoehtoon. Tällaisille kirjoille tyypillisiä ovat joskus liian pitkäksi venytetyt kuvaukset taistelukohtauksista, joiden lopputuloksen lukija saattaa kohtuullisen helposti arvata. Peruspaketti pysyy kuitenkin kasassa ja mielenkiinto pysyy korkealla loppuun asti.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen opus.

1325 sivua

Joulu on taas, joulu on taas. Avaruusoopperafanille joulu todellakin on täällä taas. Syksyn mittaan on julkaistu parikin tuomiopäiväluokan avaruusoopperaa.

Alastair Reynoldsin Sovituksen kuilu jatkaa siitä mihin sarjan edelliset osat Ilmestysten avaruus, Kuilukaupunki ja Lunastuksen arkki ovat lukijansa johdattaneet. Ja sarja jatkuu vielä tämänkin jälkeen.

Tiedossa on rankkaa lentoa ja tiukkoja kaarteita. Takakannen mukaan tukahduttajat ovat teilaamassa koko ihmiskuntaa, mistä jo edellisissä osissa on saatu esimakua. Nyt nuo tukahduttajat olisivat kenties tuhottavissa, mutta pitäisi solmia liitto jonkin vielä pahemman kanssa. Mielenkiintoista, tukahduttajienkin kuvitteleminen on samaa kuin lopullisen pahan kuvitteleminen. Ja siis vielä tästä yli...

Richard Morganin esikoisteos Muuntohiili taas lupailee pitkin linnunrataa asuttaneen ihmiskunnan tarkastelua kyberpunkin ja kyborgien sun muun sellaisen näkökulmasta. 2400-luvulla kuoleman ei tarvitse olla lopullinen ja digitaalinen tietoisuus voidaan ladata aina uuteen kehoon, siinä ainekset tähän rymistelyyn. Teosta on ylistetty maailmalla ja ainakin kirjailijalle se mahdollisti päiväduunin lopettamisen.

Näissa kahdessa opuksessa on 1325 sivua avaruutta, joten ihan parissa tunnissa tuota settiä ei selvitä. Hyvä niin.

Kummassakin teoksessa on jälleen esillä teknologiaa, jota meidän tuntemassamme todellisuudessa ei ole olemassa - ainakaan vielä. Se tekee näihin oman lisämausteensa ja kehottaa pohtimaan sekä kyseisten ajatusten mahdollisuutta sekä näiden teknologioiden olemusta.

Mitäs jos joskus ihan oikeasti tietoisuus voitaisiinkin digitalisoida ja siirtää verkkoon tai jonnekin muualle? Olisiko se mahdollisesti hauskaa tai pelkästään rasittavaa?

Itseasiassa Reynoldsilla ja Morganilla näyttäisi olevan teknolgioissa yhteinen elementti tuo tietoisuuden digitalisointi. Se miten eri tavoilla herrat aihetta käsittelevät, jää nähtäväksi.

Genret

Tuli käytyä Helsingin kirjamessuilla eräitä scifisunnuntain paneeleja kuuntelemassa ja kartuttamassa kirjavarastoa Iain Banksin ja Jeff VanderMeerin teoksilla.

Lavalla J. Pekka Mäkelän Nedut oli esittelyssä, kääntäjät vaihtoivat näkemyksiään teosten suomentamisesta ja lopussa oli sitten suuri genresota. Genresodassa oli enemmän ja vähemmän vakavalla mielenlaadulla puhetta siitä, mikä on sci-fiä, mikä fantasiaa, mikä uuskummaa ja mikä sitten spekulatiivista fiktiota. Selväähän siitä ei arvovaltaisen paneelin käsittelyssä tullut, mutta väliäkös sillä.

Yksi näkökulma oli se, että varsin hämärtävää käsitettä "spekulatiivinen fiktio" tarvitaan niin kauan, kunnes sci-fistä tai fantasiasta kirjoitetaan samalla tavalla kuin valtakirjallisuudesta. Nykyään kun sci-fistä tai fantasiasta ei puhuta vielä suoraan läheskään aina kun siitä on oikeasti kyse.

Piti ihan tarkastaa kirjahyllystä miten asia on. Liken sci-fi-kirjoissa asia lukee kannessa eli ei jää epäselväksi. WSOY:n Hahmontunnistus (William Gibson) on takakannen mukaan "trilleri". Gummeruksen julkaisema Ensimmäinen yhteys (Carl Sagan) ei takakannen mukaan "ole pelkkää science fictionia". Kirjayhtymän Solariksen (Stanislaw Lem) takakannessa tai muualla teosta ei sijoitetan mihinkään genreen, joskin sisäpuolella kerrotaan kyseessä olevan science fiction -kirjailijan teos. Tammen julkaisema Maailmojen sota (H.G.Wells) on "tieteiskirjallisuuden klassikko".

Hajontaa siis on. Tosin Liken lisäksi esimerkiksi WSOY:llä tai vaikkapa Book Studiolla on ollut omat sci-fi-sarjansa.

Genrestä keskusteleminen on luonnollisesti hauskaa, etenkin kun asian harrastajillakaan ei näytä olevan yhteistä käsitystä siitä mitä mikäkin genre oikeasti on.

Luokittelua erilaisiin genreihin kaiketi tarvitaan asioiden hahmottamiseksi ja sisältöjen strukturoimiseksi, mutta myös ihan käytännöllisistäkin seikoista johtuen kuten kirjakauppiaiden tai vaikka kirjastojen käytännön elämän organisoimiseksi. Toisaalta, se mikä on hyvää kulttuuria, on sitä riippumatta siitä mihin lajityyppiin se sattuu kuulumaan.

* * *

Panelia kuunnellessani olin parissa puheenvuorossa aistivinani pienoista avaruusoopperan aliarvostamista. Aijaijai...

Avaruusooppera on kuitenkin Vaiheisen täysin subjektiivisen genreluokittelun perusteella sekä sci-fi:n että kirjallisuuden aatelia.



(Kuvassa tainnuttava genresota, joka tiettävästi päättyi galaksien väliseen välirauhaan)

Tyhjyys

Tutkijat ovat löytäneet avaruudesta suunnattomasti tyhjyyttä, kuten uutisetkin näkyvästi kertoivat pari päivää sitten. Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä valtaosa unversumistamme on tyhjää.

Minnesotan yliopiston Lawrence Rudnickin löytämässä alueessa hämmentävää on se, että löydetyn tyhjän alueen mittakaava on valtaisa. Alue on halkaisijaltaan lähes miljardi valovuotta ja aiemmat teoriat eivät näytä odottavan tällaista tyhjää aluetta. Eikä tutkijoilla vielä ole hajuakaan siitä, miksi tuollainen alue on olemassa.

Ja kun avaruuden kohdalla puhutaan tyhjyydestä, niin se tarkoittaa ettei siellä ole mitään, ei edes pimeää ainetta. Kyse on siis täydellisestä tyhjyydestä, jota ihmisen arkielämässä ei yleensä ole missään. Kokemusmaailmaamme ei kuulu myöskään miljardin valovuodenkaan mittaisia välimatkoja.

Kuvainnollisesti voisi tietysti ajatella, että tuo tyhjä aukko on avaruudessa oleva erämaa, jonka ylittämiseen valonnopeudella (299 792 458 m/s = 1 079 252 849 km/h) kulkevalla avaruusaluksella menisi lähes 1 000 000 000 vuotta. Jos siis olisi edes olemassa jokin alus, joka voisi kulkea valonnopeudella, sellainen kun nykyisten teorioiden mukaan ei olisi edes mahdollinen ilman, että siihen tarvittaisiin ääretön määrä energiaa (ja sellaista ei universumista tiettävästi löydy).

Aika sci-fiä siis? Vaan kun ei ole sitä, universumimme mittakaavat vain ovat sellaiset ettei sen selittämiseen aina numerot meinaa riittää. Ehkäpä tuollaisessa valtavassa tyhjässä aukossa olisi sci-fi-ideaa siinä mielessä, että selityksen keksiminen alueelle kirvoittaa mielikuvituksen liikkeelle - ennen kuin tiedemiehet selittävät mistä ihmeestä se oikein tuli.

* * *

Viikolla kerrottiin myös, että Google on lisännyt Google Earthin uusimpaan versioonsa tähtitaivaan. Palvelusta löytyy tietojen mukaan satoja miljoonia tähtiä ja 200 miljoonaa galaksia. Joistakin kohteista löytyy Hubble-avaruusteleskoopilla otettuja tarkempia kuvia ja lisätietoja kohteista.

Sitten eikun suunnistamaan tähtien sekaan.

(Kuvan lähde: Wikimedia commons, kuvassa Hubblella otettu kuva galaksi klusterin Cl 0024+17 (ZwCl 0024+1652) ympärillä olevasta pimeän aineen muodostamasta renkaasta).