Mielikuvituksen reunoilla

Vanhoja linkkilistoja kelatessani törmäsin vanhaan kirjailija Jeff VanderMeerin postaukseen avaruusoopperoista. Hän arvioi siinä lyhyesti Alastair Reynoldsin avaruusoopperassarjaa ja diggailee Lunastuksen arkkia.

VanderMeer listaa hyvän avaruusoopperan elementtejä, jotka vapaasti käännettynä ovat:

• Suuret ja kosmiset puitteet
• Kyseessä maailman, maailmojen tai universumin kohtalo
• Todella outoja ja lähes tuntemattomia muukalaisia
• Joitain outoja ja mieltä kutkuttavia muukalaisten objekteja
• Vaurioituneita tai vaurioituvia hahmoja (ne ovat hurmaavia, koska ovat kieroutuneita, hauraita tai mysteerisiä)
• Lähes mielipuolisen mielikuvituksellista kummallisuutta, jonka lukija hyväksyy, koska se on ilmaistu joko pseudotieteellisin tai tieteellisin termein. Toisin sanoen mukava paketti kummallisuutta määrittää kummallisuudelle muodon, mutta on silti totaalisen omituista.

Noita ominaisuuksia laatukirjallisuudessa^[1] pitää olla. Hyvän avaruusoopperan on toisaalta ylitettävä lukijan oman mielikuvituksen rajat, mutta myös pysyttävä käsityskyvyn puitteissa. Muuten teos menee niin sanotusti yli hilseen ja avaruusooppera voisi ihan yhtä hyvin olla kvanttioptiikan oppikirja.

Fyysikaa ja tähtitiedettä työkseen tehneenä Reynolds käyttää myös alansa termejä, mutta lukijan kannalta ystävällisellä tavalla; ne eivät saa ympärilleen tieteellistä viitekehystä, joka ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle - tieteellisessä mielessä - olisi välttämätöntä. Ilmiöt ja termit selitetään kuin ne olisivat avaruuden syvyyksissä normaaleja asioita ja siten kuin ne saattaisivat avaruuden halki kulkevalle sankarille käytännössä ilmestyä.

* * *

Jeff VanderMeer koettelee itsekin teoksissaan mielikuvituksen rajoja, vaikka ei avaruudessa matkustakaan. Yksi viime vuosien oudoimmista, mutta samalla ehdottoman suositeltavista kirjoista, on Tähtifantasia-palkinnolla viime vuonna palkittu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki.

Toisaiseksi ainoa suomennettu VanderMeerin kirja itsessään on jo rakenteeltaan jollain tavalla ironisen kummallinen, mutta niin on sen tarinakin sienimäisine harmaalakkeineen ja makeanveden kalmareineen.

Kalmareista puheenollen, VanderMeeriltä on Helsingin Science Fiction seuran julkaiseman Tähtivaeltaja-lehden liitteenä julkaistu novellit Vaihtokauppa (2/2002) ja Kuningaskalmari (1/2007). Myös niissä kuljetaan tarunhohtoisen Ambergrisin maisemissa ja makean veden kalmareiden elinpiirissä.

Ne joko avaavat tuota hohtavan mystistä maailmaa ja Hoegbotton & Sons -konsernin lonkeroita jokapäiväisessä elämässämme tai saavat kummastuksen kohoamaan uusille lukemille.

* * *

[1] Kerratakoon vielä se, että täysin subjektiivisen arvostelun perusteella avaruusoopperat ovat kirjallisuuden aatelia ja sen laadun mittaristossa voidaan käyttää esimerkiksi sivumäärää kriteerinä. Toisin kuin useimman muun kirjallisuuden lajin kohdalla. Mitä enemmän avaruusoopperassa on sivuja, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se onnistuu kadottamaan lukijansa johonkin tähtijärjestelmään ja näin saavuttamaan tarkoituksensa. Tuo tarkoitus ei yleensä selviä, ellei niitä kaikkia sivuja lue kunnolla ja pyri samalla häivyttämään maallinen todellisus ja arki pois aktiivisesta tajunnasta. Kun näin sitten vääjäämättä jossakin ramscoop-ajon ja kiihdytyksen välimaastossa tapahtuu, on avaruusooppera saavuttanut sen vaiheen, jossa pasuunat soivat ja pahaenteinen requiem kääntyy kohti huipentumaansa.

(Kuvassa oikea mustekala. Kuvan lähde: Wikimedia commons)