LJF: Yhteenvetoa

3 päivää, 5 keikkaa ja yhteensä 9 artistia tai bändiä. Siinä London Jazz Festivalille tehdyn reissun saldoa. Hienoa jazzia laidasta laitaan.

Ehkä kirkaimman muistijäljen jättivät eilinen Chick Corean ja Belá Fleckin yhtyeiden konsertti sekä Tomasz Stanko Quintet toissailtana. Molemmat olivat kokonaisvaltaisia kulttuurikokemuksia.

Tässä blogissa aiheesta onkin jo raportoitu aikaisemmin. Festivaalit jatkuvat vielä alkaneen viikon, mutta tähän blogiin sieltä ei enää raportteja tule.

* * *

Noiden 5 keikan liput maksoivat yhteensä 122 puntaa eli päivän kurssilla noin 136 euroa. Onko se paljon? Asia riippuu tietysti näkökulmasta, mutta otetaanpa vertailtavaksi esimerkiksi U2:n ensi vuoden elokuussa Helsingissä pidettävä konsertti, jonne istumapaikkaliput maksavat 90 tai 150 euroa.

U2 nyt vaan ei ole niin hyvä bändi, että siitä kannattaisi maksaa sama summa kuin 5 loistavasta ja osin aivan maailman kärkiluokan jazzkonsertista.

Tietenkin kyse on arvostuksista ja sen sellaisesta. Ja on sinne U2:n konserttiikin ollut lippuja halvemmalla myynnissä. Mutta jonkinlaisen vertailukohdan tuosta saa.

* * *

U2:sta myös toisen vertailukohdan. Kun U2 tulee stadionille se tuo tullessaan useilla rekka-autoilla erilaista rekvisiittaa mukanaan ja katsomoja rakennetaan yötä päivää.

Maailmanluokan jazzmuusikon tarvitsee tulla vain paikalle soittimineen. Joskus hänellä ei edes niitä tarvitse olla omasta takaa, kun vaikkapa pianisteille hyvin varustelluista konserttitaloista löytyy viritetty flyygeli.

Jazz on aikalailla ekologisempaa toimintaa.

* * *

Iso-Britannian rahayksikkö on punta. Jostain kummallisesta syystä taskun pohjalta löytyi^* vaihtorahoina saatuja kolikoita joiden seassa oli sekä 10 sentin kolikko, että 10 pennin kolikko.

Ilmeisesti Sohon klubien hämärässä saa maksaa vähän muullakin kuin paikallisella valuutalla. Nuo em. kolikot ovat muuten päällisin puolin jossain määrin saman kokoisia ja värisiä kuin 1 punnan kolikko. Kannattaa siis olla tarkkana.

*) Se on poissuljettu mahdollisuus, että nämä nimenomaiset kolikot olisivat päätyneet taskuun jo Suomesta lähtiessä.

* * *

Reissussa nähdyt bändit ja artistit:

• John Scofield's Piety Street Band ja Dennis Rollin's Velocity Trio
• Paweł Kaczmarczyk
• Tomasz Stanko Quintet ja Metier
• Bobby Hutcherson Quartet ja Natalie Williams
• Chick Corea, Stanley Clarke & Lenny White: Power of Three ja Belá Fleck and The Flecktones

Basistien ilta

Tänään oli basistien ilta London Jazz Festivalin konsertissa, joka pidettiin Barbicanissa. Esiintymässä olivat Belá Fleck and the Flecktones ja Chick Corea, Stanley Clarke sekä Lenny White Power of Three-nimen alla.

Konsertin aloitti Belá Fleck and the Flecktones, jonka soitosta ei yllätyksiä ja virtualiteettia puutu. Ohjelmalehtinen nimittää Belá Fleckiä banjon Jimi Hendrixiksi, mikä ei taida välttämättä kaukana olla. Seti raikuvimmat suosionosoitukset keräsi kuitenkin ilmiömäinen basisti Victor Wooten, joka teki soittimellaan kaikkea sellaista, mitä bassolla ei oikein voisi kuvitella tekevän. Hän soitti sooloa itseään säestäen siten, että bassoa käsitteltiin banjon lailla.

Yhtyeen musiikki kulki maanläheisestä bluegrassvaikutteisesta musiikista jazziin ja musiikilliia yllätyksiä riitti. Oman osansa vituositeetistä esittivät myös pianisti ja huuliharpisti Howard Levy sekä rumpusyntetisaattoria ja rumpuja soittanut Reggie Wooten.

Pianisti Chick Corean, basisti Stanley Clarken ja rumpali Lenny Whiten trio oli ehdottomasti vedossa. Kappaleet olivat jazzia sen elävässä ja tyylikkäässä muodossa Corean maustein. Kappaleissa mentiin laidasta laitaan taidolla ja näkemyksellä, niin ettei harrastelija voi kuin ihmetellä.

Myös tässä setissä basisti varasti pääosan. Stanley Clarke esitteli osaamistaan niin jousen kanssa kuin ilman sitä ja otti yleisönsä keräten setin suurimmat suosionosoitukset.

Keikan lopuksi molemmat yhtyeet päätyivät lavalle jammailemaan yhdessä ja jälki oli varsin iloista revittelyä kaikin puolin.

Kieltämättä päivän keikka Barbicanissa oli huikeimmista, mitä viime aikoina on kuultu. Homma toimi ja kansa tykkäsi. Yleisö osoitti seisaallaan pitkään suosiota molemmille illan yhtyeille.

* * *

Tämä olikin sitten tämän London Jazz Festival-vierailun viimeinen keikka. Myöhemmin tähän blogiin pistetään hieman yhteenvetoa, mutta huomenna keskitytään siihen, että Finnairin lakosta huolimatta matkustetaan takaisin kotiin.

EDIT 17.11.2009
The Independentin arvio keikasta antaa neljä tähteä viidestä. Kannattaa lukaista myös Rob Mallowsin arvio LondonJazz-blogista.

EDIT 18.11.2009
Guardianin arvio antaa niin ikään neljä tähteä viidestä.

Legendojen ilta

Eilen oli Lontoossa jazzfestivaaleilla varsinainen legendojen ilta. Queen Elizabeth Hallissa soitti Tomasz Stanko Quintet. Samaan aikaa Barbicanissa soitti toinen legenda eli Sonny Rollins.

On sekä paikallisen jazzharrastuksen ja väestöpohjan laajuutta kuvaava seikka, että molempien jazzin suurnimien keikat olivat päällekkäin ja suuret salit loppuun myytyjä. Lisäksi samaan aikaan järjestettiin myös useita muita keikkoja kuten vibrafonistilegenda Bobby Hutchersonin esiintyminen Ronnie Scott's-klubilla.

* * *

Trumpetisti Stankon bändi koostui nuorista pohjoismaalaisista soittajista eli pianossa Alexi Tuomarila, kitarassa Jakob Bro, bassossa Anders Christensen ja rummuissa Olavi Louhivuori.


Bändin soitto oli hyvinkin tiivistä ja tunnelmat vaihtelivat intensiivisestä erittäin herkkiin ja kaunopuheisiin äänimaisemiin. Stankon näkemys tässä Dar Eyes-levyn nimeä kantaneessa esityksessä oli kohdallaan. Yhtyeestä varsinkin Louhivuoren rumputyöskentely nousi taidokkuudellaan ja asenteellaan esiin. Erittäin hieno keikka, joka tuskin jätti ketään vaativasta jazzyleisöstä kylmäksi.

Stankon lämmittelybändinä soitti irlantilainen Metier. Uusi tuttavuus, jonka soitto oli osin ihan mielenkiintoista ja sopivasti monimutkaista. Hetkittäin vaikutti kuitenkin siltä, että yhtye soitti vähän turhaan suorittaen eikä ilmaisten.

* * *

Bobby Hutcherson soitti illan aikana kaksi setti Ronnie Scott'ssa. Jälkimmäinenkin näistä osoitti, että vanhalla herralla pysyvät vielä kapulat kädessä ja iloa vielä riittää. Rutinoitunut yhtye soitti hienosti yhteen ja bebop-biisit pysyivät kikkailematta kasassa. Mitään mullistavaa musiikillista keikassa ei ollu, mutta perushienoa bebopia sitäkin enemmän.

Läheltä ja livenä katsottuna vibrafoni on mielenkiintoinen soitin, jolla saa biisit lentämään.

Onnistunut keikka tämäkin ja itse Ronnie Scott's on klubina näkemisen arvoinen sekin. Paikan historia hakee Euroopassa vertaistaan ja siellä on soitettua jazzia nyt 50-vuotta. Klubi on nähnyt legendan jos toisenkin

Ja siitäpä sitä sitten olikin hyvä eksyä Sohon yöhön.

* * *

Mitä sitten lentäjien lakkoon tulee, niin on se vähän sotkenut nyt tekemisiä täällä. Lähinnä siksi, että asiakaspalvelu Suomessa meni täysin tukkoon. Kun sitten läpi pääsi, niin asiakaspalvelu oli erittäin ystävällistä ja asiat, joiden piti hoitua, hoituivat vaivattomasti. Siitä kiitos asiakaspalvelulle.

Sen lakon osapuolet saisivat lopettaa ennen kuin se on edes alkanutkaan.

EDIT 17.11.2009
Kannattaa muuten lukea myös The Guardianin arvio Tomasz Stankon keikasta. Viis tähteä.

Puolalaista kulttuurivientiä

Puolassa on perinteitä jazzin saralla. Tänään nämä perinteet olivat esillä myös London Jazz Festivalin ohjelmistossa.

Päivällä tuli kuultua pianisti Paweł Kaczmarczykin johtamaa kvartettia Royal Festival Hallin The Clore Ballroomissa. Bändin soitossa on jotain pohjoista, siis samaa henkeä kuin esimerkiksi suomalaisessa, ruotsalaisessa tai vaikkapa virolaisessa jazzissa. Soitto oli vähintäänkin erinomaista ja bändillä oli ilmaiskonsertissa satapäieselle yleisölle soittaessaan erittäin hauskaa. Voisi melkein olettaa, että tästä yhtyeestä vielä kuullaan.

Kaczmarczykin lisäksi bändissä soittivat myös saksofonisti Radek Nowicki, basisti Wojtek Pulcyn sekä rumpali Paweł Dobrowolski.

Puolalaisen jazzin esiintyminen London Jazz Festivalilla ei ole tapahtuunut ilman Puolan kulttuuritoimia. Mitä se maksaa, sitä on vaikea sanoa, mutta erinomainen maku tästä jäi. Tuli hakematta mieleen, että laadullisesti suomalainen jazz ei jää tästäkään jälkeen, joten olisi kohtalaisen nasevaa kulttuurivientiä, jos suomalainen jazz saataisiin organisoitua esimerkiksi Lontooseen teemaksi. Se olisi kulttuuripoliittinen teko.

Puolalainen meno vielä tänään jatkuu, kun illalla on Tomasz Stanko Quintetin keikka Queen Elisabeth Hallissa. Silloin nähdään lavalla myös suomalaista väriä, sillä Stankon bändissä soittavat rumpali Olavi Louhivuori ja pianisti Alexi Tuomarila.

Kuvassa The Clore Ballroom ennen keikkaa ja tyhjänä.

PS. Se piti vielä sanoa, että tällä viikolla jäävät sunnuntaiklassikot soittelematta ja valitettavasti myös kuuntelematta, sillä reissussa on hieman muuta ohjelmaa...

Vanhoja rytmejä etelästä

John Scofield's Piety Street Band soitti illalla London Jazz Festivalin avajaispäivänä Lontoon Queen Elizabeth Hallissa varsin vetävänä ja rytmimusiikkipitoisen keikan. Setissä vilahtelivat niin blues-, gospel-, R&B- kuin New Orleans-sävytkin.

Setti koostui pitkälti vanhoista etelähenkisistä kappaleista ja niiden uudelleen sovituksista ja menoooli sen mukaista. Tasaisemmankin ihmisen tanssijalkaa alkoi vipattaa jossain vaiheessa keikkaa.

Scofiled osaa soittaa kitaraa, sen huomaa, vaikka kitaranosoitosta ei oikeasti paljoa ymmärtäisikään. Vaikka keikka oli ehkä enemmän blueshenkistä meininkiä kuin jazzia, esimerkiksi Hank Williamsin biisin The Angel of Death alkuu soitettu soolo oli varsin kubistinen veto.

Bändi soitti hyvin ja ilolla. Koska biisit olivat laulettua, vokalisti ja kosketinsoittaja Jon Cleary nousi esiin. Myös yhtyeen basisti George Porter Jr. ja rumpali John Boutté saivat osansa sooloista. Varsinkin keikan loppupuolen southernhenkinen pitkä rumpusoolo sai ylieön innostumaan.

Lämmittelybändinä keikalla soitti funkjazzia Dennis Rollins Velocity Trio, joka sai veren liikkeelle. Meno oli hetkittäin hengästyttävänkin tehokasta. Rollinsin triossa britti Dennis Rollins soittaa vetopasuunaa, portugalilainen Pedro Segundo rumpuja ja britti Ross Stanley koskettimia.

Akustiikaltaan Queen Elizabeth Hall on ilmeisesti kohtalaisen hyvä. Esimerkiksi Scofield ei olisi tarvinnut äänentoistoa saadakseen täydessä salissa äänensä kuuluville myös hieman taaempana istuvalle yleisölle. Siispä soitetun musiikin sävyjen havaitsemista haittasi hieman se, että molempien bändien seteissä käytettiin kohtalaisen runsaasti volyymiä. Soolot kuulostivat yleensä hyviltä, mutta bändin revitellessä yhdessä, ääni tuntui menevän puuroksi.

Ilmeisesti rytmimusiikin vieminen varsinaisiin konserttisaleihin ei ole ihan niin yksinkertainen asia tai ainakaan sitä ei volyyminappulalla ratkaista.

EDIT 17.11.2009
The Times on arvioinut keikan neljän tähden arvoiseksi. Kannattaa katsoa myös Rod Foggin arvio LondonJazz-blogista sekä Alyn Shiptonin juttu BBC 3:n blogista.

Struggle is my life

Kuva on Royal Festival Hallin seinustalta Lontoosta ja kyseessä on Nelson Mandelalle omistettu muistomerkki. Sen otsikko on sitaatti "Struggle is my life" (vapaasti suomennettuna "kamppailu on elämäni").

Niin. Vuonna 1918 Mvezossa syntynyt ja vuonna 1993 Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etele-Afrikan entinen presidentti ja 27 vuotta elämästään apartheiden aikana valnkilassa viettänyt Mandela on edelleen elossa. Normaalistihan muistomerkkejä pystytellään edesmenneille suurmiehille tai -naisille.

Muistomerkki Mandelan saavutuksista on enemmänkin kunnianosoitus Mandelan tekemisille, toisin kuin ehkä se, että jokin aika sitten uutisointiin kansainvälisten televisioyhtiöiden jo valmistautuvan Mandelan hautajaisiin ihan konkreettisella tasolla.

Joidenkin harvojen rohkeiden ihmisten elämänura on sellainen, että se muuttaa sekä historiaa, että ihmisten ajattelua globaalisti. Nelson Mandela on yksi heistä.

Valokuvatorstai: Vuorenpeikkojen luolassa

Valokuvatorstain 146. haaste on Vuorenpeikkojen luolassa.

Edvard Griegin sävellys Vuorenpeikkojen luolassa tunnetaan myös nimillä Vuorenkuninkaan luolassa tai Vuorenkuninkaan salissa. Lähestytään teemaa siis urbaanimmasta näkökulmasta:

Valokuvatorstai: Lasi

Valokuvatorstain 110. haasteen aiheena on lasi.

Kuvan lasit löytyvät Lontoon Canary Wharfilta. Lasien takaa löytyy talouskriisistä tuttu investointipankki Lehmann Brothers (tai se mitä siitä on jäljellä).

Zoe & Idris Rahman: Where Rivers Meet

Zoe Rahman on brittiläinen jazzpianisti ja säveltäjä. Edellisellä Lontoon reissulla matkaan tarttui hänen uusin levytyksensä Where Rivers Meet.

Albumi on Zoe Rahmanin kolmas, aiemmin hän on omissa nimissään julkaissut albumit The Cynic (2000) ja Melting Pot (2005). Molemmat ovat niittäneet mainetta ja kunniaa. Jälkimmäinen oli ehdolla Mercury Jazz Prizen saajaksi ja valittiin vuoden jazzalbumiksi Parliamentary Jazz Awardsissa vuonna 2006.

Where Rivers Meet on Zoen ja hänen veljensä Idriksen yhteislevy. Inspiraation Zoe sai siihen Jazz UK:n haastattelun mukaan siitä, kun hän siirsi isänsä vanhoja musiikkinauhoja CD:lle. Zoen isä on syntyisin Bengalista, Intiasta ja opiskellut Australiassa ennen heidän muuttoa Britanniaan Chichesteriin, missä Zoe on syntynyt. Nauhoilla oli tunnettua bengalilaista musiikkia.

Niinpä Where Rivers Meet on vahvasti traditionaalisen bengalilaismusiikin inspiroimaa. Albumi on jazzalbumiksi tässä mielessä erilainen ja tekijöilleen henkilökohtaisen oloinen. Jazz on musiikissa läsnä, kuten myös klassiset vaikutteet ja mainittu bengalilainen perinnekin. Kuten BBC:n arvio levystä sanoo, kyseessä on "gently flowing jazz-inspired album".

Kappaleet kulkevat tyypillisesti varsin rauhallisessa tempossa, mutta välillä jazzelementit saavat ilmatilan haltuunsa kuten kappaleessa Suddenly It's Dusk Again, joka kiihdyttää rauhallisista Idris Rahmanin klarinetin sävyttämistä melodioista kohti vahvaa modaalista jazztulkintaa lipsahtaen hetkeksi melkeinpä freejazzmaiseen improvisaatioon.

Ehjän kokonaisuuden muodostavalta levyltä voi poimia esiin myös meldialtaan hyvin kauniin kappaleen Now You're Gone, jossa klarinetti kuljettaa pianon säestyksellä kuulijansa unenomaiseen maailmaan.

Yleisilmeeltään Where Rivers Meet on hienostunutta musiikkia, jolla on vahvoja juuria ja se myös uskaltaa näyttää ne.

* * *

Zoe & Idris Rahman: Where Rivers Meet

Kappaleet:

1. O River
   
2. Invitation Missed
3. Sanctuary
4. Betrayed
5. You Came Like Welcome Rain
6. Now You're Gone
7. Pilgrim's Song
8. Mind's Eye
9. Stream of Joy
10. Suddenly It's Dusk Again
11. We'll Surely Meet Again
12. Do You Wish to Forget

Sovitus ja tuotanto: Zoe ja Idris Rahman.

Muusikot:

• Idris Rahman, klarinetti, bassoklarinetti, laulu (7)
• Zoe Rahman, piano
• Kuljit Bhamra, lyömäsoittimet
• Oli Hayhurst, basso
• Gene Calderazzo, rummut
• Arnob, laulu (4, 9)
• Gaurob, laulu (7, 12)
• Mizan Rahman, laulu (7, 8)
• Joseph Aquilina, soololaulu (7)

Lisätietoja:

• Zoe Rahmanin www-sivut

(Kuvassa albumin kansi, lähde www.zoerahman.com)

Gilad Atzmon: Refuge

Tuossa aikaisemmin oli puhetta Lontoon shoppailuista ja matkaan tarttuneista jazz-levytyksistä. Siinä ei ollut kaikki, vaan sen jälkeen levysoittimessa on viihtynyt kerrassaan loistava Gilad Atzmon & The Orient House Ensemble: Refuge.

Vuonna 1963 syntynyt Gilad Atzmon on aluperin Israelista kotoisin. Hän on opiskellut filosofiaa Saksassa ja muuttanut Israelista Lontooseen vuonna 1994. Atzmon on musiikin lisäksi tunnettu poliittisesta aktiivisuudestaan ja kirjoittamisestaan. Hän kritisoi Israelia, sionismia ja juutalaista identiteettiä omien sanojensa mukaan filosofisista ja ideologisista lähtökohdista. Hän kirjoittaa myös, että rasismi on kategorisesti väärin.

Atzmon tunnetaan multi-instrumentalistina ja säveltäjänä, jonka soitinrepertuaariin kuuluvat mm. sopraanosaksofoni, alttosaksofoni, tenosrisaksofoni, baritonisaksofoni, klarinetti ja huilut.
Atzmonin saksofonitekniikkaa on ylistetty sekä keikkamainoksissa että esimerkiksi BBC:n levyarviossa.

Vuodesta 2000 alkaen hän on työskennellyt The Orient House Ensemblen kanssa. Refuge on tämän yhteistyön viides albumi. Refuge julkaistiin lokakuussa 2007.

Refuge on tehty tunteella. Sen kuulee ensimmäisestä kappaleesta Autumn In Baghdad alkaen. Samalla jazziin sekoittuu arabimusiikin sävyjä ja tunnelma on lähes käsinkosketeltava. Auringonlasku syksyisessa maisemassa tuntuu tällaiselta.

Levyn kappaleet ovat varsin harmonisen oloisia ja kiinteitä kokonaisuuksia, joissa huomaa yhtyeen yhteispelin toimivuuden. Vaikka Atzmonin puhaltimet ovat biisien kantava voima, saavat myös yhtyeen muut muusikot kappaleissa hienosti tilaa kuten Asaf Sirkisin rumputyöskentely ja Frank Harrisonin kosketisoittimet ruuhkaisen hälyisessä kappaleessa Spring In New York.

Kappaleiden sävyt ovat varsin tummia ja tunnelmallisia. Sävelkulkujen kauneus nousee esiin esimerkiksi kaihoisassa kappaleissa In The Small Hours, jossa saksofonilla ladataan tunnelmaa kunnolla. Tummahkosta tunnelmallisuudesta päästään myös irti kuten kappaleessa My Refuge, jossa jazzista kuljetaan lähi-idän tunteiden kautta latinomusiikin iloitteluun. Her Smile ja Her Tears ovat kappaleita, joiden seesteinen kauneus ei jätä kuulijaansa tunteettomaksi.

Maailmanmusiikin sävyt ovat joissakin kappaleissa varsin pinnalla kuten esimerkiksi The Burning Bush-kappaleessa. Jazzin ja maailmanmusiikin yhdistelmä toimii tunnelmallisena kokonaisuutena ja ikäänkuin tarinana. Kappaleessa käytetään myös elektroniikkaa tavalla, joka saa kuulijan yhä tiukemmin uppoutumaan sanoman etsintään.

Levyn päättää yli 10 minuuttinen Just Another Prayer For Peace. Se on kuin musiikillinen yhteenveto albumista.

Refuge on loistava teos. Se ei ole pelkästään teknistä iloittelua tai minkään erityisen kaavan mukaista musiikkia, vaan enemmänkin tarinoiden kokoelma. Atzmonilla tuntuu olevan tarve kertoa musiikillaan jotain kuulijoille tai ehkä pikemminkin antaa musiikin kertoa itse. Kuten Atzmon kirjoittaa levyn sisäteksteissä:

"I was wrong regarding music as messenger. I was wrong referring to music as an idea or ideology. Music is not a messenger, it is actually the message."

* * *

Gilad Atzmon & The Orient Housen Ensemble: Refuge

Kappaleet:

1. Autumn In Baghdad
2. Spring In New York
3. In The Small Hours
4. The Burning Bush
5. Her Smile
6. Her Tears
7. My Refuge
8. Just Another Prayer For Peace

Sävellykset ja tuotanto: Gilad Atzmon.

Muusikot:

• Gilad Atzmon: Altto- ja sopraanosaksofonit, klarinetti, elektroniikka, shabbaabeh-huilu, piccolo ja laulu
• Frank Harrison: Piano, fender Rhodes, elektroniikka, farfisa-urut, Juno 6, harmoni
• Yaron Stavi: Basso, sähköbasso
• Asaf Sirkis: Rummut
• Paul Jayasinha: Trumpetti kappaleissa The Burning Bush ja My Refuge

Lisätietoja:

• Gilad Atzmonin www-sivut

(Kuvassa Gilad Atzmon helmikuussa 2007. Kuvan lähde: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Richard Kaby)

Shoppailua

Lontoo on myös ostosparatiisi, kuten kaikki muutkin suurkaupungit tai turistirysät.

Koska Vaiheisen matkustuslogistiikkaan ei kuulu ylimääräisten tavaroiden kuljettaminen maasta toiseen, tämän kertainenkin vierailu Oxford Streetillä keskittyi pelkästään levykauppoihin ja pelkästään niiden jazz-levyosastoihin.

Täsmäshoppailun kohteita oli tällä kiertueella peräti kaksi useampikerroksista viihdeparatiisia: HMV ja Zavvi. Kaupat ovat samalla kadulla, mutta jonkinlaisen kävelymatkan päässä toisistaan.

Molemmissa pelkästään jazz-osasto on suurehkon kotimaisen levykaupan kokoluokkaa ja valikoimat ovat erittäin kattavat. Ja jos haluttua levyä ei löytynyt, merkinnät pyysivät kysymään kassalta, jotta kyseinen levy voidaan tarvittaessa tilata.

Hinnoista sen verran, että normaalihintaisen jazz-levyn hinta oli 13-15 £ eli noin 16,40 - 18,90 €. Alennuksesta levyjä sai melkein kaikilla hinnoilla alkaen 1 £.

Koska ulkomailta ei kannata hankkia sellaisiakaan levyjä, jotka saa näppärästi hyvin varustetusta kotipaikkakunnan levykaupasta, mukaan tarttui muutamia teoksia, joita ei hyllyissä ole täällä päin näkynyt tai niitä ei ole ymmärtänyt edes etsiä. Seuraavassa kolme ensimmäistä otosta.

* * *

John Surman, Private City (1988)
Englantilainen John Surman on jazzin monitaituri muusikkona ja säveltäjänä. Hänen soittimiaan ovat saksofonit, bassoklarinetti ja syntetisaattorit. Surmanin sävellystyöt ovat free jazzin ja modaalisen jazzin alueella. Hänen oma levytysuransa alkoi vuonna 1968 ja jatkuu edelleen.

Vuonna 1988 tehty levytys Private City on Surmanin omista päällekkäin äänitetyistä improvisaatiosta tehty teos, jolla hän soittaa itse kaikki instrumentit. Levyn musiikki on alunperin kirjoitettu saman nimistä Susan Crown koreografiaa varten Sadler's Wells Royal Balletissa.

Levyn musiikki on hyvin maalailevaa, maisemallisen rauhallista ja esteettisesti kaunista. Tyylikkyys paistaa läpi eheän kokonaisuuden. Improvisaation maisemat ovat jopa klassissävytteisiä tai imevät vaikutteita kansamusiikin perinteestä. Levyn musiikissa syntetisaattoreiden käyttö tuo mieleen etäisesti Tangerine Dreamin syntetisaattorit yhtyeen varhaisemmilta vuosilta.

Vaikka Private City on tehty kaksi vuosikymmentä sitten, musiikki kestää aikaa. Oikeastaan ainoa, joka kuulostaa hieman vanhahtavalta on tuo syntetisaattori. Jostain syystä nimenomaan 80-luvulla tehdyssä musiikissa elektroniikalla tehdyt osuudet tuntuvat kuluvan ajan hampaissa.

* * *

The Necks, Townsville (2007)
Australialaisen The Necks yhtyeen uusin albumi Townsville on äänitetty livetaltiointina 15. helmikuuta 2007 Riverway Arts Centressä Thuringowa Cityssä, Australian Northern Queensland

The Necks on kokeellisen jazzin trio Sydneystä. Yhtye on aloittanut levytysuransa vuonna 1989. He kutsuvat itseään kulttibändiksi, jonka 14 albumia on myyty tuhansia kappaleita. Tästä huolimatta yhtye on hyvin tunnettu myös Euroopassa. Kokoonpanossa soittavat Chris Abrahams (piano), Tony Buck (rummut) ja Lloyd Swanton (bass).

Townsville on lähes 54 minuutin mittainen teos, siinä ei ole erillisiä kappaleita, vaan musiikki alkaa ja kulkee eteenpäin. Musiikki kulkee jossain jazzin, improvisaation ja ambientin välimaastossa. Trion yhteispeli on saumatonta ja rytmikkyys tuntuu kuin suurkaupungin hälinä kerrostalon katolta katsottuna. Se on kuin virtaa, joka toimii taustalla. Ehdottomasti levy, joka avautuu vasta useamman kuuntelukerran jälkeen ja toimii sitten hienosti.

* * *

John Coltrane Quintet, The 1961 Helsinki Concert (featuring Eric Dolphy) (2007)
Tiedossa oli ettei tämän vuonna 2007 julkaistun levytyksen tekninen taso voi olla erityisen loistelias eikä se sitä olekaan. Levytys on kansitekstien perusteella tehty radionauhoituksista, josta on täällä kotimaassa syntynyt pienoinen skandaalintapainenkin. YLE näet omistaa julkaisuoikeudet noihin radiohauhoituksiin, eikä koko konserttia ole edes lähetetty.

Itse levytys jakautuu kahteen osaan eli Kulttuuritalolla marraskuun 22. päivänä 1961 esitetyn keikan neljään biisiin ja kolmeen bonuskappaleeseen, jotka on äänitetty huhtikuun 1. vuonna 1960 Düsseldorfissa. Kulttuuritalon keikan kappaleista Impressions ja yli 20 minuutin versio biisistä My Favorite Things ovat ihan nautinnollista kuunneltavaa. Sooloista kuulee sen, että kahdella aikansa keskeisimmällä saksofonistilla eli John Coltranella ja Eric Dolphyllä on improvisointi kohdallaan. Muut Helsingin keikan muusikot ovat McCoy Turner (piano), Reggie Workman (basso) ja Elvin Jones (rummut).

Düsseldorfissa äänitetyt bonusraidat ovat itseasiassa Miles Davisin kiertueelta. Davis itse ei tällä nimenomaisella keikalla syystä tai toisesta soittanut, joten Coltrane vastasi yhdessä Davisin legendaarisen yhtyeen (Wynton Kelly (piano), Paul Chambers (basso) ja Jimmy Cobb (rummut)) kanssa soitosta. Kappaleista Walkin' toimii.

* * *

Myöhemmin on Vaiheiseen tulossa lisää.

Omat postauksensa ansaitsevat kaksi varsin tuoretta albumia eli Gilad Atzmonin Refuge ja Zoe & Idris Rahmanin Where Rivers Meet. Molemmat levyt ovat muusikoilta, jotka vaikuttavat nykyisellään Britanniassa, mutta joiden taustalta löytyy erilaisia etnisiä vaikutteita. Vaikuttavia levyjä siis.


(Kuvassa osa Zavvin jazz-osastoa nojatuoliryhmästä päin kuvattuna)

Perheyrittämistä

Samaa näkökulmaa, mitä kellontekijöiden kilta ja Clockmakers' Museum taitavine käsityönäytteineen edustaa, voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta.

Fuller Smith & Turner Plc on perheyritys, on ollut sitä jo vuodesta 1845 ja ilmeisesti aikoo olla yhä edelleenkin, vaikka onkin julkisesti listattu perheyritys. 70 % osakkeista on yhä edelleen perustajaperheiden hallussa ja perheiden edustajat istuvat vahvasti yhtiön johdossa.

Yhtiöllä on Lontoon alueella Chiswickissä, Thamesin rannalla, Griffin Brewery-panimo, missä tehdään Fuller's-brandin alla real ale-oluita. Samalla paikalla on tehty olutta yli 350 vuotta. Yhtiöllä on sen lisäksi myös 360 pubia ja 6 hotellia eteläisessä Englannissa.

Panimolle pääsee myös vierailemaan. Panimokierros maksaa 10 puntaa ja sisältää yhtiön tuotteiden maistajaiset. Kierroksella käydään läpi niin oluen tekemisen historiaa kuin Fuller'sinkin historiaa ja toimintaperiaatteita. Panimolla kuljetaan ale-oluen tekemisen vaiheet läpi maltaan, humalan ja hiivan käsittelystä aina oluen pakkaamiseen.

Vaikka itse panimo ja oluen tuotantoprosessi onkin aikojen saatossa modernisoitu, on panimon tiloihin jätetty eri paikkoihin pala historiaa jäljelle. Kaikkea vanhaa ei ole poistettu paikaltaan ja tuhottu uuden teknologian tieltä. Se antaa kuvaa siitä ylpeydestä, jolla yhtiö tuotteitaan tuntuu tekevän ja myyvän.

Esimerkiksi panimossa on jäljellä vanhin kuparipannu, jossa olutta tehtiin yli 160 vuotta, josta valtaosa lämmittäen sitä hiilillä. Historiaa edustaa sekin, että panimon pihalla on rakennuksen seinää vasten oppaan selostuksen mukaan Englannin vanhin viiniköynnös. Ikä ja tarkka lajike jäi vauhdissa selvittämättä, mutta silminähden vanhasta kasvista puhumme.

Fuller'sin oluissa ei käytetä ainakaan esittelyn mukaan keinotekoisia lisäaineita, vaan ainoastaan luonnon antimia. Valtaosa raaka-aineista saadaan englannista, vaikka jotakin joudutaan tuomaan erikoisempia laatuja varten ulkomailta. Laaduntarkkailua tehdään jatkuvasti ja tuotteen laatua kontrolloidaan. Yhtiö ei edes pyri jättimäisiin tuotantomääriin, vaan hyvään laatuun.

Tuotteet eivät ole pubissa niitä kaikista halvimpia, mutta hinnaltaan yhä edelleen järkevällä tasolla. Oma pubiketju takaa jakeluväylän myös kuluttajille asti, joten menekki arvattavasti on kohdallaan.

Fuller'sin toiminnassa tuntuu olevan paljon sellaisia kestävän liiketoiminnan elementtejä, joista tämän päivän ahneuksissaan perinteikkäitä pankkeja nurin saaneiden liikemiesten ja muiden sähläreiden kannattaisi ottaa oppia.

Jos pystyy sukupolvelta toiselle välittämään oman toimintansa jäljet ja yrityksen, siitä on syytä olla ylpeä. Ja sitä perinnettä on hyvä pitää yllä sekä siirtää edelleen. Siihen vaan ei kuulu sellainen höntyily, mitä päivän pörssissä olemme saaneet nähdä.


(Ylemmässä kuvassa tarkkaillaan London Pride-oluen laatua ja alemmassa panimon pihalta löytyvä ikivanha köynnös, kuvien lähde: Vaiheinen).

Kelloja

Lontoon kellontekijöiden museossa (Clockmakers' Museum) voi tutustua kelloihin ja siihen miten kautta vuosisatojen niitä on tehty. Museo ei ole pelkästään erilaisten kellojen näyttely, vaan tarina kellontekijöiden killasta ja ammattikunnan roolista yhteiskunnassa eri aikoina. Näyttely valaisee myös ripauksen Lontoon historiaa ja kytkee kellontekijöiden roolin muihin historiallisiin käänteisiin.

Meille kiireisille nykyihmisille kellot ovat arkipäivää joka paikassa. 1500-luvulla vain kaikista rikkaimmilla oli varaa omaan kelloon. Englantiin ne tuotiin silloin pääasiassa Saksasta, Ranskasta tai Hollannin ja Belgian alueilta. Englannin kellontekijöiden kiltalaitos sai alkunsa 1600-luvun alussa ja vuonna 1631 Kaarle I antoi Clockmakers' Companylle oikeudet kontrolloida kaikkea kellonvalmistusta Lontoon alueella. Sen jälkeen Lontoo hiljalleen kehittyi erääksi kellontekijöiden tärkeimmistä keskuksista.

Museon vanhin näytteillä oleva kello on 1400-luvulta peräisin oleva vaakatasauskello. Yhteensä museosta löytyy noin 600 erilaista kelloa eri aikakausilta, isoa ja pientä. Pääasiassa kellot on tehty vuosien 1600 ja 1850 välillä.

Vuonna 1813 perustetusta museosta löytyy myös uudempiakin kelloja, mutta kaikkista kuuluismmat lienevät John Harrisonin 1700-luvulla longitudin määrittämisessä käytetyt kellot. Niillä oli ratkaiseva merkitys merenkulun kehitykselle. Näytteillä on muunmuassa Harrisonin viides merenkulkijoille tehty kronometri. Ensimmäiset Harrisonin kronometrit ovat näytteillä Old Royal Observatoryssä, Greenwichissä.

Monet taskukelloista ovat hyvin hienoa tekoa ja osoittavat suurta käsityötaitoa. Tekemisen jälkeä voi arvioida myös esimerkiksi John Fromanteelen vuonna 1675 tekemää kaappikelloa vasten. Tuo kello käy yhä edelleen ja näyttää pysyvän myös ajassa.

Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa Daniel Quaren kaappikello 1700-luvun alkupuolelta, joka suunniteltiin käymään vuoden kerrallaan. Esteettisestä kauniista kelloista esimerkiksi kelpaavat vaikka Francis Perigalin taskukellot. Museossa on näytteillä myös Samuel Watsonin sir Isaac Newtonille tekemä pöytäkello 1700-luvun alusta.

Museo itsessään ei ole mikään suurensuuri, mutta hyvin järjestetty ja toteutettu. Kellontekijöiden historia on konkreettisesti läsnä.

Museo löytyy Guildhallin kirjaston vierestä, läheltä Bankin metroasemaa. Rakennuksen kanssa samalla aukiolla on myös Guildhallin taidemuseo.

Ja kuten arvata saattaa, tähänkään museoon ei ole pääsymaksua.

(Ylemmässä kuvassa taskukelloja, kuva: Vaiheinen. Alemmassa kuvassa Harrisonin kronometri H5, kuvan lähde: Wikimedia Commons)

Uutisista

Eräitä hajanaisia huomioita Lontoon ympyröistä.

* * *

Iso-Britanniassa toistakymmentä vuotta asunut tuttava ihmetteli yhä uudelleen, miksi Hesari käyttää etusivunsa mainoksiin. Eikö lehti halua sanoa mitään?

* * *

Cityn ja Canary Warfin lehtikojut kirkuivat eilen iltapäivällä paniikkimyynnistä pörssissä. Kurssien sukellus niin Lontoossa kuin muuallakin Euroopassa on ollut aika rajua. Pankkimaailma näyttää olevan yhä pahemmassa kurimuksessa ja kaikesta päätellen muutokset eivät vielä ole ohi.

* * *

Syrjintä on puheenaihe lontoolaisessa lehdistössä.

Pormestari on määrännyt käynnistettäväksi tutkimuksen Scotland Yardin väitetyn institutionaalisen rasismin vuoksi. Väite on esitetty ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten, mutta vasta rekrytoitumisboikotti sai asioihin vauhtia.

* * *

Pappi Peter Mullen on joutunut erovaatimusten kohteeksi hänen ehdoteltua blogissaan, että homoseksuaalien pitäisi tatuoida kehoonsa tekstejä kuten "sodomia voi vahingoittaa vakavasti terveyttäsi" tai "fellaatio tappaa".

Kirkon johto on selväsanaisesti irtisanoutunut Mullenin ideoista.

* * *

Lontoossa ei ole mitenkään ihmeellistä, että naisparit kävelevät käsikkäin kadulla kuten mikä tahansa muukin rakastunut pari.

* * *

Tuttavani hämmästeli Alma Median johdon toimintaa todeten, että siellä ilmeisesti elellään jossain 80-luvun tunnelmissa ja että todellisuus täältä katsottuna näyttää hyvin erilaiselta.

Niin se taitaa myös olla.

Yhteisöllisyydestä

Yhteisöllisyys voi olla mutkikas juttu.

Otetaan esimerkiksi jalkapallo. Jalkapallolla on muualla maailmassa roolinsa osana yhteiskuntaa, paitsi ehkä Suomessa. Seurojen kannattajat muodostavat ikäänkuin suvun tai perheen, jossa on vain yksi yhdistävä tekijä. Kaveruus syntyy yhden ainoan asian kautta ja kaveria autetaan ja tuetaan.

Jalkapallosta esimerkiksi Englannissa tai vaikkapa italiassa useimmilla on jokin mielipide tai näkemys. Useilla on siis jonkilainen side tähän sukuun.

Jalkapallo-ottelut ovatkin sitten hyvin organisoituja ja viihteellisiä tapahtumia, joissa nämä suvut sekä pitävät sukukokouksiaan että mittelevät toisiaan vastaan.

Jalkapallo tai miksei mikä tahansa muukin urheilu on pelastanut monet ihmiset syrjäytymiseltä ja opettanut monelle yhteisöllisyyden ja sosiaalisen elämän pelisäännöt. Se ei ole ihan vähän.

Kun sitten jalkapallo-ottelussa katsomoon sisustetaan bannereita, joissa kerrotaan jonkun seuran olevan 'uskonto' joillekin tai jonkun henkilön 'armeija', on jokin raja ylitetty ja tultu yhteisöllisyyden pelottavalle puolelle.

Tietty yhteisö ei voi olla vaatimus tai sen ulkopuolelle jättäytyminen ongelma. Tällaiset yhteisöt eivät voi ylittää yksilön valinnanvapauksien rajoja. Yhteisö voi olla jäsenelleen myös henkinen vankila tai muu ongelma.

Siksi yhteisöllisyys on haastava asia, eikä siitä voi tehdä esimerkiksi yhteiskunnallisia päätöksiä.

Tietysti on niin, että jonkin jalkapalloseuran kannattaminen on vapaaehtoista, myös yhteisönsä jäsenille ja kannattamisessa on monia muotoja, mutta äärimmilleen vietynä siinäkin on uhkansa.

Miten me voisimme muodostaa yhteisömme siten, että voisimme olla yksilöinä onnellisia osana sitä? Ei se vaikeaa sinänsä ole, mutta miten olla menemättä ilmiön pimeälle puolelle?

* * *

Lontoo osaa olla myös sateinen. Vaihteluväli on noin 3 minuuttia.

Eilinen oli muuten moneen kuukauteen ensimmäinen päivä, jolloin ei tullut yhtään postausta. Ei vieroitusoireita.

Kuunneltuja posteja

Kävin tänään Lontoon tiedemuseossa. Ajatus oli käydä katsomassa museon horologista kokoelmaa ja esimerkiksi arviolta vuodelta 600 eaa. olevaa merkhetiä tai vuodelta 1392 olevaa Wellsin katedraalista museoon siirrettyä vaakatasauskelloa. Whitrown kirja väittää noiden olevan siellä ja muutenkin po. museon kokoelmat ovat horologian puolella kehuttuja.

Tietysti juuri se museon osastoista on parhaillaan remontissa ja siis suljettu. Se siis siitä.

Takaisku ei hirveästi masentanut, sillä museosta löytyy paljon muuta, kuten Apollo 10:n komentomoduuli, Charles Babbagen mekaanisia laskukoneen esiasteita 1800-luvun lopulta ja niin edelleen.

Erityisesti mieleen ja Mark Hansenin ja Ben Rubinin taideteos Listening Post. Se on yhdistelmä reaaliaikaisesti IRC:stä ja muista chateista poimittuja tekstinpätkiä 200 pienellä ruudulla esitettynä, tietokoneella luettuna ja Rubinin ambientmusiikkia. Olo pimeässä ja hyvällä äänentoistolla varustetussa tilassa oli kuin Matrixia katsoisi Kraftwerkin äänimaailmassa.

Hansenin ja Rubinin ideana on ollut uteliaisuudesta kysyä, miltä 100000 ihmisen chat kuulostaa. Toteutus ei ole sekamelskaa, vaan pysäyttävä tunne.

Eikä tämä maksanut mitään. Lontoossa on hienoja museoita ilman pääsymaksua vaikka kuinka. Niinpä tiedemuseossa olikin koko joukko nuorisoa ja lapsiperheitä. Useammasta suunnasta kuuli löytämisen ilon ja keskustelun ääniä.

Ehkä meilläkin voitaisiin tuosta jotain oppia?

* * *

Valitettavasti näin mobiilisti ei voi kommentteja kommentoida tai Lepiksen kohtaamaa OpenID-ongelmaa setviä. Koittakaa kestää, minkä tietysti teettekin.