Basistien ilta

Tänään oli basistien ilta London Jazz Festivalin konsertissa, joka pidettiin Barbicanissa. Esiintymässä olivat Belá Fleck and the Flecktones ja Chick Corea, Stanley Clarke sekä Lenny White Power of Three-nimen alla.

Konsertin aloitti Belá Fleck and the Flecktones, jonka soitosta ei yllätyksiä ja virtualiteettia puutu. Ohjelmalehtinen nimittää Belá Fleckiä banjon Jimi Hendrixiksi, mikä ei taida välttämättä kaukana olla. Seti raikuvimmat suosionosoitukset keräsi kuitenkin ilmiömäinen basisti Victor Wooten, joka teki soittimellaan kaikkea sellaista, mitä bassolla ei oikein voisi kuvitella tekevän. Hän soitti sooloa itseään säestäen siten, että bassoa käsitteltiin banjon lailla.

Yhtyeen musiikki kulki maanläheisestä bluegrassvaikutteisesta musiikista jazziin ja musiikilliia yllätyksiä riitti. Oman osansa vituositeetistä esittivät myös pianisti ja huuliharpisti Howard Levy sekä rumpusyntetisaattoria ja rumpuja soittanut Reggie Wooten.

Pianisti Chick Corean, basisti Stanley Clarken ja rumpali Lenny Whiten trio oli ehdottomasti vedossa. Kappaleet olivat jazzia sen elävässä ja tyylikkäässä muodossa Corean maustein. Kappaleissa mentiin laidasta laitaan taidolla ja näkemyksellä, niin ettei harrastelija voi kuin ihmetellä.

Myös tässä setissä basisti varasti pääosan. Stanley Clarke esitteli osaamistaan niin jousen kanssa kuin ilman sitä ja otti yleisönsä keräten setin suurimmat suosionosoitukset.

Keikan lopuksi molemmat yhtyeet päätyivät lavalle jammailemaan yhdessä ja jälki oli varsin iloista revittelyä kaikin puolin.

Kieltämättä päivän keikka Barbicanissa oli huikeimmista, mitä viime aikoina on kuultu. Homma toimi ja kansa tykkäsi. Yleisö osoitti seisaallaan pitkään suosiota molemmille illan yhtyeille.

* * *

Tämä olikin sitten tämän London Jazz Festival-vierailun viimeinen keikka. Myöhemmin tähän blogiin pistetään hieman yhteenvetoa, mutta huomenna keskitytään siihen, että Finnairin lakosta huolimatta matkustetaan takaisin kotiin.

EDIT 17.11.2009
The Independentin arvio keikasta antaa neljä tähteä viidestä. Kannattaa lukaista myös Rob Mallowsin arvio LondonJazz-blogista.

EDIT 18.11.2009
Guardianin arvio antaa niin ikään neljä tähteä viidestä.