maanantaina, heinäkuuta 19, 2010

Tähän on tultu

Sarjassa älyttömiä uutisia voi näin keski-iässä vain ihmetellä mm. sellaista yksityiskohtaa, että nykyään on myynnissä lapsille vesipyssyjä vesileikkeihin, joihin tarvitaan paristot. Siis niissä on virtapiirejä, tehokkuusmittareita ja ties mitä. Siis lasten vesileluissa? Haloo, kuuleeko Maa? Kas kun ei seuraavaksi automatisoida kaikki leikitkin.

IS:n testissä näkyy kuitenkin suosikiksi päätyneen testin halvin ja vähiten teknologinen malli. Jotain pysyy sentään kohdallaan.

Vakavasti sanoen, nykymeno on sellaista, että kulutuksen lisäämiseksi tehdään melkein mitä tahansa, vaikka kaikkien pitäisi tajuta, ettei se ole enää mahdollista.

7 kommenttia:

lepis kirjoitti...

Eihän ne enää edes tiedä mitä ovat käpylehmät!

Vaiheinen kirjoitti...

Niin, aivan. Tosin, tuokin käpylehmäpulma on enimmäkseen aikuisten aikaansaannoksia. Siis niiden samojen, joiden päähän tulee kehittää vesipyssyjä, jotka pitävät suunnilleen tilastoja noista vesisysteemeistä.

lepis kirjoitti...

Ehkä meidän ei tarvitse osata ymmärtää niiden nykyisiä leikkejä.

Vaiheinen kirjoitti...

Ehkäpä ei, mutta toisaalta, eipä meidänniitä tarvitse muksuille keksiäkään.

Pisarat kirjoitti...

Kun vie lapset lelukauppaan, niin voi olla varma, että he ehdottavat haluavansa sitä ja tätä- kun kaverillakin on. Siinä on kova selitly että me ei vaan osteta - vaikka olisi rahaakin. Rajaa ei taida tulla koskaan, koska jollain olis aina hienompi...

Mutta kun riisuu lapsen ympäristöä ja malttaa hetken kstää sitä "ettei oo mitää tekemistä" niin vaikka mistä syntyy leikki.

Käänteistä psykolgiaa -vähemmän onkin enemmän- sen kun vanhemmat ymmärtäisivät.

planeetta kirjoitti...

Meillä ei ole elektronisia vesipyssyjä, eikä tule. Sehän on viime kädessä niiden vika, ketkä niitä ostavat, eivät myyjien tai valmistajien. Ostajat määrittelevät, mitä valmistetaan. Sellaista ei valmisteta, mitä kukaan ei osta.

Meillä ipanat ovat kehittäneet ihan oman leikin, metallimadot. Tiedättehän, sellaista metalliketjua mitä on vaikka lavuaarin tulpan ketjuna. Sellaisia pätkiä löytyy aina jostain, ja meillä ne ovat metallimatoja. Niilla annettan nimiä, sisustetaan pahvilaatikoita asumuksiksi, kerätään luonnosta siemeniä ruuaksi, joita myös säilötään talvea varten. On jopa muutaman likkojen luokkakaverit alkaneet harrastaa samaa. Kun joku lähtee matkalla, viedään metallimadot kaverille hoitoon.

Jonkinlainen yhdistelmä käpylehmää ja nukkekotia. Ei maksa mitään, ja ekologinen jalanjälki olematon. Ei tarvita pattereita eikä kiinalaista elektroniikkaa. Ei se nykynuoriso niin toivotonta ole kuin ehkä välillä näyttää.

Vaiheinen kirjoitti...

Pisarat,
Totta. Rajat kulutuksen innokkuudessa ovat paikallaan:-) Lapset mielikuvituksellaan keksivät leikkinsä tikusta kuin tikusta, joten vähemmästä saa irti paljon. Tietysti uhka mielikuvitukselle on myös aikuisilla se, että kaikki pureskellaan valmiiksi ja sitten vain näpsytellään kaukosäädintä ja vastaanotetaan muiden mielikuvituksen tuotteita.

planeetta,
Tottahan tuokin. Ostajan roolilla on merkitystä ja se ohjaa markkinoita ja sitä kautta tuotantoa.

Mutta asiassa on toinenkin puoli. Ajatellaanpa vaikka sellaista tilannetta, että kehittäisin lasertähtäimellä varustetun ritsan (tai muuta vastaavaa uutta ja turhaa) ja veisin sen markkinoille. Kaiketi saisin sitä kautta sille myös asiakaskuntaa (jos ideassa olisi edes hetkeksi jotain kiinnostavaa). Siis jos luon uutta tuotetta, sillä voi myös ohjata ostajakuntaa. Kuvio ei siis ole pelkästään ostajien ohjauksessa, vaan myös myyjät tai valmistajat voivat omalla kehittelyllään ohjata markkinoita (itse asiassa matkapuhelinten maailma on tällaisia ideoita täynnä, me emme tienneet tarvitsevamme tekstareita ennen kuin ne älyttiin pistää kännykkään jne.)

Heh. Metallimadot ovat kivoja:-) Muistelen vuosikymmenten takaa itsekin kavereiden kanssa kehitelleen touhua ja pelejä jostain vastaavista elementeistä. Meillä oli harrastuksena etsiä sopivia kallioleikkauksia ja heitellä lyhyitä ketjunpätkiä (n. 5-10 cm) sitä vasten ja voittaja valtavan maineen ja kunnian kera oli se, joka sai ketjun pysymään sen korkeimmalla siinä kallioleikkauksessa (se ketjun pätkä tarttui johonkin koloon tms., joskin useimmin se yksinkertaisesti putosi sieltä maahan).