Ratkaisuja puolue- ja vaalirahakohuun

Pahoittelen, että tämä on nyt vähän pitkä postaus, mutta tyhjennetään nyt kerralla pajatso tässä puoluerahoitusasiassa, jotta ei ihan heti tarvitse tähän palata.

* * *

Viime viikot on julkisuudessa esitelty laajalla kirjolla vaalirahoitukseen liittyviä ongelmia. Kuka tapasi ketä, missä ja milloin? Kuka maksoi kestitykset ja kuka antoi vaalirahaa ja kenelle? Kuka investoi ja mihin tehtaaseen? Kuka järjesti minkäkin värisen koulutuksen? Ja niin edelleen.

Vaalirahoituksen kysymyksiä ja ongelmia on esitelty jopa yksittäisten kuittien tasolla. Osa selityksistä on edelleen sellaisia, ettei niitä oikeasti usko kukaan.

Itse ratkaisuista ei kovin paljoa ole puhuttu. Ratkaisut on haudattu jonnekin komiteoihin, jotka kinaavat yksityiskohdista.

Puolueet saavat syyttää kohusta pelkästään itseään. Tätä asiaa on vatvottu nyt jo toista kesää ja puolueet itse ovat vetkutelleet avointen ja suoraviivaisten ratkaisujen kanssa.

Mediaa on ihan turha osoitella. Puolueet olisivat välttäneet tämän kesän kohun, jos olisivat vuosi sitten kertoneet kaiken. Jos sitä ei tapahdu vieläkään, niin media jatkaa kaivamistaan.

Tässä asiassa media tekee tehtäväänsä yhteiskunnan vahtikoirana ja toimii äänestäjien edunvalvojana.

* * *

Asia ei ole merkityksetön, sillä suomalainen demokratia nojaa kansanvaltaisuuteen ja siihen, että jokainen annettu ääni on samanarvoinen.

Siitä seuraa se, ettei rahalla voi ostaa edustajaa päättäjien joukkoon. Pelkkä epäilys vaaleihin liittyvän korruption mahdollisuudestakin on sen verran vakava, että sitä ei voi ohittaa olankohautuksella.

Vaalirahalla, sen antajilla ja saajilla on väliä. Raha muodostaa aina sidoksia sen antajan ja saajan välille. Se on rahan tehtävä.

Yksi asia sopassa on se, että kyse ei ole pelkästään puolueiden tai ehdokkaiden vaalirahasta, vaan puolueiden toiminnan rahoituksesta ylipäätänsä.

* * *

Eri värisillä puolueilla on yhteiskunnassamme tehtävä ja niitä tarvitaan demokratian välineiksi. Puolueet ovat kansalaisjärjestöjä, jotka kantavat oman ideansa tai aatteensa lippua. Ne luovat vaihtoehtoja.

Tämä vaatii rahaa ja lähtökohtaisesti puoluetoiminnan rahoittaminen on laillista puuhaa.

Puolueet eivät saa nojata tehtävänsä perusteella pelkästään laillisuuteen, vaan toiminta on pidettävä myös moraalisena. Puolue- ja vaalirahoituskohussa tämä asia näyttää puolueilta unohtuneen.

* * *

Miten tämä rahoituksen solmu sitten ratkaistaan?

Lähtökohdan pitää olla siinä, että kaikki olennainen rahoitus on saatava julkiseksi. Siis kaikki, mukaan lukien erilaiset läheisjärjestöt sun muut kuviot.

Puoluerahoitukseen tarvitaan kansallinen rekisteri, johon puolueet ilmoittavat ne organisaatiot, joilta saavat rahaa tai joihin niillä on taloudellinen kytkös siinä mielessä, että ohjaamalla rahoitusta muualta näille organisaatioille vähennetään puolueiden rahoitustarvetta.

Kaikkien tähän rekisteriin merkittyjen organisaatioiden kirjanpidon on oltava julkista ja keskinäiset rahansiirrot ja muut taloudelliset sitoumukset sekä palvelukset on ilmoitettava.

Pelin henki on oltava se, että rekisteriin ilmoitetaan kaikki taloudellista hyötyä tuottavat sidokset olivat ne nyt sitten suoraa rahaa, rahoitustarpeen vähentämistä tai vaikkapa koulutustoiminnaksi naamioitua vaalitukea.

Organisaatioiden on siis rekisteröidyttävä ensin puolueen rahoittajaksi ja sen jälkeen voivat sitten rahoittaa minkä haluavat tai kykenevät, kunhan se on julkista toimintaa.

Mikäli puolueet sitten toimivat ohi tämän mekanismin, on siitä säädettävä puolueelle sakko, joka voi eduskuntapuolueilla olla esimerkiksi 30 % leikkaus puoluetukeen tai vähintään puolueen pimittämisestä saama taloudellinen hyöty.

Eduskunnan ulkopuolisille puolueille ja muille valitsijayhdistyksille on säädettävä vastaava sanktio.

Pointti on siinä, että puolueelle on asetettava velvollisuus pitää rahoituksensa läpinäkyvänä ja tämän velvollisuuden pontimeksi on laitettava tuntuva taloudellinen sanktio. Puolueet on saatava haluamaan julkisuutta tässä asiassa.

* * *

Entäpä sitten ehdokkaat ja heidän tukiyhdistyksensä?

Ehdokkaiden vaalitoiminta on organisoitava yhdistysten tai vastaavien kirjanpitovelvolliseksi asetettavien organisaatioiden kautta. Olennaista on se, että koko vaalitoiminta saadaan kirjanpidon alle ja kirjanpito tehdään julkiseksi. Jos ehdokas ei tätä osaa organisoida, hän on pyrkimässä väärään tehtävään.

Ehdokkaiden kohdalla kaikki saatu rahoitus pitää myös ilmoittaa eli se mistä kyseinen raha tai tuki sen eri muodoissaan on saatu. Tämä ilmoitusvelvollisuus pitää sanktioida siten, että rangaistuksena on sakko ja äärimmäisessä tapauksessa vaalien kautta saadun paikan menettäminen.

Jos erilaisten kytkösten julkistamisessa vehtaillaan ja sitä pimitetään, kyseessä on vähintään moraalinen petos äänestäjiä kohtaan ja siitä pitää rangaista riittävästi.

Jos nyt joku rahan tai siihen rinnastettavan tuen antamisen alaraja halutaan pistään, niin esimerkiksi 100 € yhtä tukijaa kohden yhteen laskettuna on sopiva. Kun eräskin puolue on nyt ilmoitellut rahoitustaan 5000 €:n ylittävältä osalta, se tarjoaa vielä ihan liikaa porsaanreikiä, jotta itse asia olisi uskottavalla tolalla.

* * *

Sitten tähän kokonaisuuteen tarvitaan porkkana. Koska itse puoluetoiminta on yhteiskunnallisesti merkityksellistä ja sen yhteiskunnassa imemä raha loppujen lopuksi varsin pientä, voidaan yksityisten henkilöiden ja erilaisten organisaatioiden antama tuki säätää verovähennyskelpoiseksi.

Tämäkin tukisi julkisuutta, kun tukiasioita olisi tilanteen sitä vaatiessa mahdollista tarkistaa myös verottajan tiedoista.

Verovähennysoikeudessa olisi julkisuuden lisäksi sekin ilo, että näin tukija saa jonkun hyödyn ilman, että hänen tarvitsee ajatella myöhempiä poliittisia hyötyjä.

Tämä ei tietenkään poista myöhempien lehmänkauppojen mahdollisuutta, mutta antaisi esimerkiksi yksityisille kansalaisille motivaation tukea haluamaansa puoluetta. Tämä taas tekisi kansalaisista puolueiden kannalta erilaisia organisaatioita mielenkiintoisemman vaihtoehdon pyytää tukea puolue- ja vaalitoimintaan.

Verovähennysoikeudessa olisi syytä olla sopiva katto, jotta järjestelmää ei voitaisi sitten muun verotuksen kohdalla käyttää väärin.

* * *

Näistä ilmoituksista voisi jättää pois on tukiryhmän henkilöiden yksilötasolla kampanjointiin käyttämä aika ellei sitä voidan katsoa välillisesti esimerkiksi organisaation antamaksi tueksi. Siis vaikkapa siten, että yritys A antaa muuten laskutettavaa työvoimaa jonkun kampanjan käyttöön.

Yksityisten ihmisten omalla vapaa-ajallaan tekemä kampanjointi on luonteeltaan sellaista, ettei sitä oikein voida mihinkään kirjata. Kysymys on tällaisen tuen antajille kaiketi harrastuksesta.

Vaihtoehtoisesti myös puolueiden, ehdokkaiden ja niiden tukiyhditysten kampanjointin osallistuvat aktiivitkin pitäisi rekisteröidä, mikä on kaiketikin hankala ajatus ihan perustuslain suojaaman yhdistymisvapauden näkökulmasta katsottuna.

* * *

Olennainen asia koko puolue-, vaali- ja ehdokasrahoitussotkun avaamisessa on se, että nykyinen salailuun perustuva näkökulma on käännettävä ylösalaisin. Vastuu siitä, että rahoitus on todella julkisella pohjalla pitää pistää sen tuen saajan niskaan ja piilotteluyritykset pitää sanktioida siten, että tuntuu.

Erilaiset porsaanreiät on syytä tukkia maalaisjärjellä. Se tapahtuu niin ikään sillä, että yksiselitteinen velvollisuus on ilmoittaa kaikki tuki. Siis kaikki sellainen, mitä erikseen ei ole vapautettu ilmoitusvelvollisuudesta.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ihan samalla tavalla organisaatiot ovat arvonlisäverovelvollisia ellei niitä ole joko lakiin perustuen tai muuten erikseen vapautettu siitä.

* * *

Toki tästä kaikesta tulee uutta byrokratiaa puolueille ja valvovalle koneistolle, mutta ilman sitä tämä homma ei aidosti, avoimesti ja oikeasti taida ratketa

Toisaalta asia perimmiltään on sen verran tärkeä, että siihen hieman voi satsatakin. Tai sitten unohtaa koko kohun.

* * *

Lyhyesti yhteenvetona hommasta tulee läpinäkyvää vain siten, että puolueille, ehdokkaille ja niihin kytköksissä oleville yhdistyksille ja muille organisaatioille asetetaan sanktioitu velvollisuus ilmoittaa rahansa ja kytköksensä.

Lähtökohtaisesti ainoa poikkeus on yksityisten kansalaisten harrastustoimintanaan tekemä kampanjatuki ja työ.

* * *

Se mitä näille aikaisempien vaalien rahoitussotkuille sitten pitäisi tehdä jäänee erikseen selvitettäväksi. Erilaisten lahjoitusten takautuvassa julkistamisessa on kieltämättä kyse pelinsäätöjen muuttamisesta matkalla ja siksi se asia taas ei ole ihan yksinkertainen. Näin varsinkin silloin, jos ihan laillista toimintaa harjoittaessaan joku on olettanut voivansa tukea jotakuta anonyyminä.

Sen sijaan, että media kaivelee yksittäisiä tukijoita ja kuitteja, tuohon nykyisen sotkun selvittämiseksi nimetä jonkun oikeasti uskottavan "totuuskomission", jolle puolueet olisi velvoitettu avaamaan kaiken puoluerekisteristä poispotkimisen uhalla.

Komission tehtäväksi jää sitten tarkastaa toiminnan laillisuuden perusteet ja mikäli lakeja epäillään rikotun, viedä asia syyttäjäviranomaisten tietoon. Moraalisista ongelmista komissio voi sitten antaa harkintansa mukaisesti oman lausuntonsa.

Eikä muuten olisi yhtään paha idea sekään, että tällaiseen komissioon otettaisiin mukaan myös tarkkailijoita esimerkiksi ETYJ:stä tai muusta vastaavasta organisaatiosta. Käyväthän suomalaisetkin poliitikot vahtaamassa muiden maiden vaaleja ja niiden uskottavuutta.

* * *

Ja mitä aikatauluihin tulee, niin oikeasti on niin, ettei tätä asiaa tarvitse vuositolkulla miettiä. Itse ongelma on tunnettu nyt jo vaikka kuinka kauan, kuten olemme lehdistä saaneet lukea ja ratkaisut ovat lopulta varsin suoraviivaisia.

Ja muuten olen sitä mieltä, että kun joku poliitikko selvittää, että asia on hankala tai että esimerkiksi sanktioiminen ei ole mahdollista, hänellä ei vain ole halua pistää avoimuutta etusijalle. Kysymys on vain asioiden pistämisestä tärkeysjärjestykseen.

Halusta ja tahdosta palvella demokratiaa tässäkin asiassa on kyse.