Demokratiaa!

Koska nykyään ihan ministeritasolla kannatetaan kaikenlaisia median ikärajoituksia ja muita vastaavia, annettakoon tämän entryn osalta ikärajasuositus: Seuraava teksti saattaa aiheuttaa ahdistusta suurten ikäluokkien edustajille (syntyneet vuosina 1945-50) tai näiden ikäluokkien vanavedessä kulkeville.

Tämä uutinen meni aika vähällä ohitse eilen: Oikeusministerin mielestä suomalainen demokratia on kriisiytymässä. Uutisen mukaan alle puolet suomalaisista pitää demokratiassa elämistä tärkeänä ja suomalaisnuorten usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa on Euroopan huonointa.

Oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) mukaan demokratian kriisiytyminen ja suomalaisten yhteenkuuluvaisuuden tunteen puuttuminen voivat johtaa rikollisuuden ja väkivallan selvään kasvuun sekä nuorten syrjäytymiseen.

On varsin hälyttävää, jos alle puolet suomalaisista pitää demokratiassa tärkeänä? Ilmeisesti toiselle puolikkaalle kelpaisi demokratian kanssa yhtä hyvin teokratia, diktatuuri, oligarkia tai joku muu vallan käytön muoto. Varmaankin yksi kannatusta saava vallanmuoto on eräänlainen EVVK-anarkia, jossa "ei oo mitään välii, koska mua ei kuunnella kuitenkaan".

Ongelma on tietysti monisäikeinen.

Onko oikeusministerin kuvailema uhkakuva totta? Lienee, niin ettei sitä täysin pystytä kiistämäänkään ja erilaiset kyselyt osoittanevat asenneilmastossa piilevän kuvaillun ongelman.

Jos itse ilmiön olemassa oloa pidetään totena, on kysyttävä missä vika? Onko ongelma demokratiassa itsessään vai siinä kuinka sitä on käytetty tai käytetään?

Demokratia on myös kompromisseja, individualisoituvalle ja pirstaloituvalle asenneilmastolle se voi olla ongelmallista, kun asiat eivät mene juuri niin kuin minä haluan, vaan enemmistön tahto esiintyy ikäänkuin neuvotteluiden tuloksena ja jonkinlaisena tasapäistettynä kuvauksena erilaisista optimaalisista tavoitteista. Demokratiassa kaikki eivät voi saada kaikkea, asioista päätetään yhdessä ja arvovalintoja tehden.

Varsinkin EVVK-porukalle tämä on kaikesta päätellen vaikeaa, koska käsitys oikeasta on herkästi se käsitys, jota itse kukin, vain ja ainoastaan itse kukin meistä kantaa. Muut ovat siis jollain tasolla väärässä. Ja koska päätökset eivät ole sellaisia, kuin minä itse haluan, niin ei sitten niillä ole mitään väliä.

Demokratialle vaihtoehtoiset mallit ovat herkästi kaikki sellaisia, joissa jokin yksilön ulkopuolinen suurempi voima, viisas diktaattori tai joku kaikkea ajatteleva ottaisi ja hoitaisi viisaita ratkaisuja. Nämä eivät johda kuitenkaan siihen, että yksilö - laajasti ymmärrettynä - voittaisi, vaan systeemi itsessään tulee puolustettavaksi tai sitten vain harvat hyötyvät. Se on nähty siellä missä demokratiaa poljetaan milloin milläkin syyllä. Tässä suhteessa itseasiassa tällainen EVVK-asenne ja muut mallit ovat pitkälti samalla viivalla.

Meillä on käytössä edustuksellinen demokratia, jossa valitsemme lainsäädäntötyötä varten edustajamme vapailla vaaleilla. Onko ongelmana se, että edustuksellisuus kadottaa kansalaisten otteen asioihin vaikuttamisesta ja vaaleista toiseen valitetaan, että kansanedustajat ja muut ajattelevat vain itseään (mitä he tarkkaanottaen eivät aina tee)?

Suoraa vaikutusvaltaa varten meillä olisi käytettävissä kansanäänestykset ja muut menetelmät, joita varsin harvoin käytetään. Lisäksi julkinen keskustelu ohjaa asenneilmastoa ja vaikuttaa päätöksiin (uskokaa tai älkää). Näistä ensimmäisessä olisi mahdollista nykyään kehittää aikalailla uusia keinoja, jos haluttaisiin. Jälkimmäiseen nykyään osallistuvat yleensä vain äänekkäimmät ja muut yhdenasian kannattajat. Yksi äänekkäistä ryhmistä ovat suuret ikäluokat, vaikka sitä ei välttämättä sellaiseksi koe, koska he ovat yleensä establishmenttia ja ikääkuin itseoikeutettuja kommentoimaan kaikkea.

Jos ajatellaan niin, ettei omilla mielipiteillä ole merkitystä tai ettei yksilöllä ole vaikutusmahdollisuuksia, olisi myös syytä kysyä, mitä itse kukin on asian eteen tehnyt? Vai pitäisikö sieltä sohvan pohjalta tulla kysymään, josko kansalaiselle nyt kelpaisi tällainen tai tällainen ajatus? Tuskin.

Mutta ettei mennä liian helpolla olemaan sitä mieltä, että systeemi on ongelmaton ja että pelkällä aktiivisuudella sen oman äänensä saisi esille osaksi kokonaisuutta ja kompromisseja, pistetään soppaan vielä yksi näkökulma - edellä mainitut suuret ikäluokat.

Kun valtiosihteeri Raimo Sailas (sd.) (syntynyt vuonna 1945) arvostelee itseään osin pieleen menneestä hyvinvointivaltioprojektista, jossa kansalaiset totutettiin vaatimaan yhteiskunnan etuja ja paapomista samalla kun kansalaisten oma vastuu itsestään ja läheisistään hämärtyi, on todettava että arvostelulle on myös syytä. Ei ehkä siten, että Sailas yksin olisi syypää, vaan se porukka, joka valtaa on käyttänyt nykyisen olotilan rakentamiseksi.

Siis sellaisen olotilan, jossa meidän ei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästämme ja tekemisestämme, vaan olettaa hommien tulevan jonkun muun toimesta hoidetuksi. Tätä asennetta kuvaa esimerkiksi se, että olemma aika kaukana kestävän kehityksen tieltä ja syömässä niin kutsutun hyvinvointivaltion vuoksi ja samalla sen kustannuksella maapallon resursseja loppuun. Samaa kieltämättä kuvaa esimerkiksi se harhakuvitelma, että mikään muu ei ole mahdollista kuin rakennella lisää ydinvoimaloita joka niemeen ja notkoon.

Sailas sanoo myös, että "sosiaalipolitiikasta on tullut keskiluokkaista edunvalvontaa ja kaikista huono-osaisimmista välitetään yhä vähemmän" ja "suurten ikäluokkien suunnittelemassa hyvinvointivaltiossa kaikki ei sujunut niin kuin uudistajat toivoivat".

Niinpä, siinä on tiettyä jälkiviisastelua, mutta myös avaimia siihen ongelmaan, jonka Brax kuvasi; suurten ikäluokkien hyvässä tahdossa pystyyn laittama hyvinvointivaltiorpojekti hukkasi jossain välissä ideansa ja ryhtyi ruokkimaan itseään ja omia edustajiaan. Unohtaen samalla ne heikoimmat, joille järjestelmä rakennettiin.

Kun esimerkiksi kansanedustajien ikärakennetta katsoo, niin huomaa että yli puolet edustajista on ennen 50-luvulla syntyneitä tai ennen sitä, vaikka nyt suurin ikäluokka onkin jo 60-luvulla syntyneet keski-ikäiset ja osin suurten ikäluokkien perillisiä.

Siis olemme tässä mielessä sellaisen muutoksen kynnyksellä tai juuri ja juuri sen yli, missä suuret ikäluokat ovat jättämässä omat suuret projektinsa jälkeläistensä arvioitavaksi. Samalla hyvinvointivaltion kaltaiset projektit väistämättä tulevat kohtaamaan kritiikkiä ja se on nyt ilmeisesti ilmenemässä myös siten, että koko demokratia koetaan etäiseksi ja holhoavaksi.

Suuret ikäluokat osaavat pitää itsestään nyt kovaa meteliä ja itseasiassa ovat jälleen tulossa siihen joukkoon, joka tarvitsee hyvinvointivaltion palveluita eläköitymisen kautta. Kun kohtaamme tämän haasteen samaan aikaan globalisaatioksi kutsutun ilmiön kanssa, on muutoksen vauhti ja suunta hankalasti hallittavissa niillä vanhoilla opeilla, joilla takavuosikymmeninä on yhteiskuntaa rakennettu.

Kun nuoremmat ikäluokat nyt pyrkivät sekä pitämään hyvistä rakenteista kiinni, että samalla huolehtimaan yhteiskunnan kantokyvystä asetettujen haasteiden edessä, ei ole vältytty siltä kritiikiltä, että hyvinvointiyhteiskuntaa oltaisiin nyt purkamassa. Sailaksen itsekritiikin valossa on kysyttävä; mistä itseasiassa pitäisi pitää kiinni ja mitä pitäisi oikeasti muuttaa, jotta sekä demokratia vahvistuisi että heikompiosaisten kohtaloiden puolustamisesta voitaisiin pitää kiinni?

Ilmeistä on se, että menneiden vuosien hyvinvointyhteiskuntaan liitetyistä käsityksistä on osin luovuttava. Ihan siksi, että hyvinvointiyhteiskunnan ihanteita pystyttäisiin puolustamaan senkin uhalla, että hyvin toimeentuleva keskiluokka kokisi sen jotenkin sotkeutumiseksi omaan osin epäonnistuneeseen projektiinsa ja joihinkin "saavutettuihin etuihin".

Jos palataan takaisin demokratiaan, niin sen puolustukseksi on sanottava se, ettei toistaikseksi ole esitetty yhteiskuntamallia, joka olisi periaatteessa ja käytännössä tasapuolisempi tai yksilön oikeuksia turvaavampi. On demokratiassa puutteensakin, mutta se antaa sentään mahdollisuuden meille kaikille. Käytämme niitä mahdollisuuksia tai emme, niin siitä päätämme itse.

Käytännön toteutuksessa on sitten huolehdittava siitä, että valitsemamme toimintamalli demokratiasta palauttaisi kansalaisten uskon ja arvostuksen yhteiskuntaamme. Jos se tarkoittaa muutoksia hyvinvointiyhteiskuntamalliimme, niin ne muutokset täytyy harkitusti tehdä.

Tämä on iso yhteiskunnallinen projekti ja uusien sukupolvien myötä meidän on myös siihen lähdettävä.



(Kuvassa nykyisen eduskunnan kansanedustajien ikäjakauma vuosikymmenittäin)

PS. Vaiheinen ei kuulu suuriin ikäluokkiin, eikä ole edes näihin ikäluokkiin kuuluvien vanhempien jälkeläinen.