Pelon kasvot

Mediapäivillä oli puhumassa kirjailija ja toimittaja Andrew Keen, joka on kritisoinut web 2.0 -ilmiötä varsin voimakkaasti. Itse en siellä ollut, vaan joudun tässä nojaamaan viestinnällisiin auktoriteetteihin.

Keenin mukaan länsimainen kulttuuri on vaarassa ja väkijoukkojen hallitsessa narsismi rehottaa. Ihmiset tietävät maailman menosta entistä vähemmän.

Sinänsä oikein Keen huomauttaa, että web 2.0:n myötä usko auktoriteetteihin mediassa on kadonnut tai katoamassa. Hänen mukaansa tässä häviävät kaikki ja voittajia on vähän. Perinteisen median kulta-aikaan ei kuitenkaan ole enää paluuta. Eilisen HS:n mukaan Keen oli hieman toivorikkaampi, koska myös akutoriteettia ennen vanhaan omaavat mediatalot ovat ottaneet asioita haltuunsa ja löytämässä paikkaansa.

Tällaiset puheenvuorot ovat kuin kuva siitä pelosta, joka perinteisen median puolella suurta ja aiemmin tuntematonta internetiä kohtaa on vallinnut. Kyse tuntuu olevan maailman selittämisen yksinvallasta luopumisen tuskasta ja siitä, että usko auktoriteettien ylivaltaan on varsin vahva. Ihminen on uskonut auktoriteettien hyvää tuovaan voimaan iät ajat ja tekee niin vastakin. Valitettavasti joskus myös ilman kritiikkiä.

Väite siitä, että nykyään ihmiset tietävät maailman menosta entistä vähemmän, on tuulesta temmattu ja sisältää ajatuksen siitä, että vain oikeiden toimittajien selostamana ihmiset olisivat perillä maailman menosta. Hieman samaan tapaan kuin silloin, jos vain poliitikkojemme selitys yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta olisi ainoa oikea oikeudenmukaisuuden selitys. Ei ole.

Narsismin rehottaminen nykymaailmassa on varmaankin totta, mutta mistä se on peräisin? Web 2.0:sta vai ihan vain yhteiskunnallisen ilmaston muutoksesta? Jos ja kun, niin mikä rooli perinteisellä media-auktoriteeteilla tämän narsismin luomisessa on?

Väitän, että se yhteiskunnallinen narsismi, jota voimme havainnoida arkipäivässä ja juhlassa nykyään, nosti päänsä ylväästi esille jo kauan ennen web 2.0:aa ja itseasiassa ennen nykyisin tuntemamme internetin tuloa kaiken kansan tietoisuuteen. Väitän myös edelleen, että samaisen narsismi-ilmiön eräitä kätilöitä ovat juuri nuo auktoriteetit, joista Keen puhuu.

1980- ja 1990-luvuilla markkinatalouden yksinvallan varmistuminen, poliittisten aatteiden voimakas murros, yksilökeskeisyys, juppiaatteet ja talouden täydellinen vapauttaminen irroittivat meidät auktoriteetteihin perustusvasta yhteiskunnasta ja kuljettivat kohti nykytilaa. Tässä kehityksessä on ollut paljon hyviä puolia, mutta myös huonoja. Auktoriteettien murtuminen kuuluu pitkälti niihin hyviin puoliin, emme tarvitse enää Kekkosta selittämään meille mikä on tässä yhteiskunnassa totta ja mikä ei. Diktatuureille (isoille ja pienille) on yhä vähemmän tilaa, koska he joutuvat esille joka tapauksessa.

Internet ja web 2.0 (sinänsä jälkimmäisessä ei ole mitään hämmentävän uutta, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin) ovat antaneet ihmisille mahdollisuuden siihen kritiikkiin, joka on välttämätöntä auktoriteettien pitämiseksi riittävän nöyrinä, jotta heidän maailmanselityksensä eivät mene liian meilikuvitukselliseksi.

On näet niin, että esimerkiksi toimittaja, joka täydellistyy oman viisautensa tunteessa, alkaa kirjoittamaan täydellistä puppua ja spekulatiivista mielikuvitusjournalismia. Näitä on nähty. Eikä sellainen ole juuri sen kummallisempaa kuin amatöörifyysikko selvittämässä todellisuutta higgsin hiukkasesta. Ja sitä paitsi, tällaisissa asioissa nimenomaan ammattitoimittajat sortuvat valitettavan usein totaaliseen "amatööriuteen".

Kun sanotaan, että "Google kirjoitti uusiksi talouden säännöt", puhutaan myös puppua. Internet-kuplan aikaan ei kirjoitettu talouden sääntöjä uusiksi, eikä niitä kirjoiteta web 2.0:n aikaankaan. Se, että taloudellisen aktiviteetin alue laajenee lähemmäs yksilöä, ei muuta niitä perussääntöjä, joita itse taloudella on.

Tätä ei uskottu 1990-luvun lopulla, kun luultiin jatkuvan ja rajattoman kasvun mahdollisuuteen ennen kuin kupla puhkesi räjähtäen monien silmille. Jos aika on vielä tarpeeksi lähellä, niin sen kuplan opit eivät ole vielä haihtuneet. Ja toivottavasti eivät haihdukaan.

* * *

Olenko nyt "apinamainen bloggaaja"? Pah, sanon minä.