sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008

Sähkövalo-orkesterin 70-luku


Monilla meistä on yhtyeitä, joita on diggaillut menneisyydessä, mutta joita nykyään ei juuri muista. Ja vaikka muistaisi, niin niistä ei julkisesti juuri puhuisi. Levyhyllyt kuitenkin kertovat oman tarinansa ja paljastavat mitä mielenkiintoisempia asioita.

Vaiheisen pimeä tai valoisa piste, näkökulmasta riippuen, on The Electric Light Orchestra, ELO.

1970-luvun alussa The Move yhtyeen Roy Wood ja Jeff Lynne lähtivät etsimään uutta konseptia rock-musiikkiin. Heidän ideansa oli jatkaa siitä, mihin The Beatles jäi ja he lähtivät lisäämään rock-musiikkiin viuluja ja selloja, klassisen musiikin elementtejä. Lisäksi alkuajoista lähtien kantavana voimana oli rumpali Bev Bevan.

Tekeminen konkretisoitui vuonna 1971, jolloin julkaistiin LP The Electric Light Orchestra, joka tunnetaan myös nimellä No Answer. Jälkimmäinen nimi on saanut alkunsa väärinymmärretystä puhelinviestistä, jossa levy-yhtiö tiedusteli tulevan levyn nimeä.

Levyllä viulut, sellot ja hetkittäin torvetkin soivat varsin kuuluvassa osassa ja The Beatlesin kappaleiden I Am The Warlus tai Strawberry Fields Forever vaikutteet kuuluvat varsin selvästi. Esimerkiksi kelpaa Brittien Top 10 -listalle singlenä kivunnut avauskappale 10538 Overture. Muita mainitsemisen arvoisia kappaleita ovat esimerkiksi Woodin tekemä Look At Me Now tai Mr. Radio, joka taas oli puolestaan Lynnen käsialaa. Näistä kappaleista jälkimmäinen ennusti paremmin ELO:n tulevaa suuntaa.

Seuraava levy ELO II ilmestyi vuonna 1973. Ennen sitä yhtyeen alullepanija Roy Wood lähti yhtyeestä ja keulahamoksi tuli Jeff Lynne. Kokoonpanoon tulivat mukaan kosketinsoittaja Richard Tandy ja basisti Mike de Albuquerque sekä jousisoittajat Mike Edwards, Colin Walker ja Wilfred Gibson.

Vaikka levykannet sitä eivät kerrokaan, Roy Wood tiettävästi soittaa vielä kahdella tämän levyn kappaleista eli selloa ja bassoa avausraidalla In Old England Town ja kakkospuolen From the Sun to the World.

Levyn hitti oli Chuck Berryn Roll Over Beethoven, joka nousi listoille niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin. LP on kokonaisuudessaan kevyempi ja rock-henkisempi kuin ensimmäinen levy. Roll Over Beethoven toimii vielä tämänkin päivän kuuntelussa ja rypistys tekee kunniaa originaalille. Toinen levyn mainitsemisen arvoinen kappale on LP:n päättävä yli 11 minuuttinen Kuaima.

Vuoden 1973 lopulla ilmestyi ELO:n kolmas albumi On the Third Day. Yhtyeen kokoonpanossa tapahtui jälleen muutoksia eli Gibson ja Walker lähtivät yhtyeestä ja Mik Kaminski tuli viulistiksi. Levykannet eivät sitä kerro, mutta Marc Bolanin kerrotaan soittaneen kitaraa kahdella levyn kappaleella eli biiseillä Ma-Ma-Ma Belle ja Dreaming of 4000.

Albumi floppasi Brittien listalla ja muutenkin menestys jäi varsin vaatimattomaksi.

Levyn kappaleista avausraita Ocean Breakup/King Of The Universe tuo mieleen The Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band albumin kappaleen A Day in the Life. Jos yhtyeen soitto oli ensimmäisillä levyillä jollain tavalla myös progressiivista rockia, kolmannella levyllä yhtyeen soitanta on siirtynyt jo selvästi kevyemmälle ja popimmalle linjalle. Mini Moogin käyttö useissa biiseissä on noussut selvemmin esiin. Kappaleessa Ma-Ma-Ma Belle jyrisee kuitenkin bluesvaikutteisesti ja on albumin parasta antia. Levyn päättää Edvard Griegin säveltämän klassisen teoksen In the Hall of the Mountain King rock-versio.

Vuonna 1974 ilmestyneestä ELO:n neljännestä levystä Eldorado, A Symphony tuli yhtyeen ensimmäinen kultalevy ja siitä poimittu single Can't Get It Out Of My Head nousi myös Yhdysvalloissa top 10 -listalle. ELO:n maailmanvalloitus oli alkanut. Levy ei kaikesta huolimatta ollut mikään suurmenestys Britanniassa, mutta se menestyi Yhdysvalloissa varsin hyvin.

Levy on ensimmäinen, jossa Lynne ei enää tuota viulu- ja sello-osuuksia siten, että niitä soitetaan yhtyeen jäsenten toimesta useaan otteeseen päällekkäin. Lynne palkkasi levyntekoon kokonaisen sinfoniaorkesterin. Eldorado, A Symphony on fantasiamaailmoissa kulkeva konseptialbumi, joka muodostaa musiikillisesti ja tekstiltään varsin sujuvan kokonaisuuden.

Bändin kokoonpanossa tapahtui levynteon aikaan jälleen muutoksia eli de Albuquerque lähti ja levyn julkaisemisen jälkeiselle kiertueelle tulivat mukaan basisti Kelly Groucutt ja sellisti Melvyn Gale.

Konseptialbumina levy on varsin tasainen ja kenties hieman tasapaksukin teos. Hitaan hitin Can't Get It Out Of My Head lisäksi levyltä nousee esiin vain nimikappale Eldorado. Kokonaisuutena albumi ei nosta esiin mitään suurempia tunteita, vaan on tasaisen melodinen kokonaisuus. Levyä kuunnellessa tulee mielleyhtymiä myös David Bowien 70-luvun alun tuotantoon.

Vuonna 1975 julkaistu Face the Music toi mukanaan yhtyeelle kasvavaa suosiota. Kappale Evil Woman oli singlenä hitti niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin. Toinen levyn hitti oli kappale Strange Magic. Jälleen albumi itsessään pärjäsi hyvin Yhdysvalloissa, mutta edelleenkin läpimurto kotimaassa jäi odottamaan.

Yhtyeen kokoonpanosta edellisen levyn jälkeen on lähtenyt Mike Edwards.

Face the Music on yllättäen varsin hyvin kestänyt aikaa, vaikka se onkin täysiverinen pop-albumi nykymittapuiden mukaan. Albumin kappaleissa on kuitenkin tyyliä ja yhtyeen sointi on varsin yhtenäistä.

Levyn hittien Evil Woman ja Strange Magic lisäksi kannattaa mainita kappale Nightrider, joka kevyessä dramaattisuudessaan toimii varsin mukavasti. Lisäksi kappale Poker potkii kuin varhaispunk. Biisin laulusta vastaa Kelly Groucutt.

The Electric Light Orchestran kuudennesta albumista A New World Record tuli yhtyeen läpimurto myös Britanniassa vuonna 1976.

Levyllä on myös singlenä menestyneet kappaleet Telephone Line, Livin' Thing, Do Ya ja Rockaria!. Näistä Telephone Line oli myös yhtyeen ensimmäinen kultalevyrajan Yhdysvalloissa rikkonut yhtyeen single.

Albumista tuli ELO:n ensimmäinen top 10:een päässyt albumi Britanniassa ja levy möi maailmanlaajuisesti hyvin. Se teki ELO:sta yhden omana aikanaan eniten myyneistä yhtyeistä.

A New World Record esitteli myös yhtyeen uuden logon, jonka suunnitteli Kosh. Myöhempi yhtyeen avaruusalusteema pyörii tuon logon ympärillä.

Albumilla ELO on löytänyt jo oman linjansa ja poissa ovat erilaiset viittaukset progressiiviseen rockiin tai raskaampaan menoon. Viulujen ja orkesterin jälki näkyy kappaleissa, mutta ne eivät ole enää ollenkaan niin hallitsevassa asemassa kuin yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Myöskään esimerkiksi alkuaikojen Beatles-vaikutteet eivät kuulu yhtä selvästi kuin aikaisemmin.

A New World Record oli omana aikanaan jossain määrin omaperäinen rock-albumi, vaikka se onkin helppoa ja viihteellistä kuunneltavaa. Yhtyeen jäsenistössä ei ole edelliseen levyyn verrattuna tapahtunut muutoksia ja soitto on sen mukaisesti tiivistä. Albumi on kestänyt aikaa hyvin, vaikka jotkut syntetisaattoripätkät kuullostavat nykyisin hieman alkeellisilta.

Albumin parhaista kappaleista voi hittien Telephone Line ja Rockaria! lisäksi nostaa esiin tunnelmallisen ja draamaa etsiskelevän kappaleen Mission (A World Record) ja B-puolen avaavan So Fine -kappaleen, joka on ihan toimiva ralli. Sen sijaan albumin päättävä Shangri-La on jo merkki siitä mitä on myöhemmin tulossa. Se on yli-imelä rakkauslaulu, joka ei jaksa sytyttää millään.

Vuonna 1977 ELO julkaisi tupla-albumin Out of the Blue. Siitä tuli edeltäjänsä tapaa suuri menestys. Levyltä julkaistiin neljä Britannian listoilla menestynyttä hittiä: Turn to Stone, Sweet Talkin' Woman, Mr. Blue Sky ja Wild West Hero.

Levyn julkaisua seurasi 92 päivän stadionkiertue, jossa yhtye lanseerasi valtavan ja kalliin avaruusaluksen esiintymislavanaan kaikkine savukoneineen ja valotehosteineen. Yhdysvalloissa yhtyeen suurin yleisö oli Cleveland Stadiumilla peräti 80 000 henkeä.

Tupla LP:n kolmas puolikas on nimetty kokonaisuudeksi Concerto For Rainy Day. Se koostuu neljästä kappaleesta, jotka muodostavat teemallisen kokonaisuuden. Tämä levyn puolikas on viimeinen ELO:n teemallinen kokonaisuus ja kunnianhimoisempi esitys.

Yhtyeen kokoonpano säilyi edelleen samana ja tunnelmat ovat varsin suoraa jatkumoa A New World Record -albumille. Musiikki on varsin tiivistä ja toimivaa. Yhtye on edellisestä levystä siirtynyt yhä edelleen viihteellisemmälle linjalle.

Jeff Lynne on pitänyt albumia yhtyeen kruunujalokivenä, eikä ehkä ihan ilman syytä. Concerto For Rainy Day koostuu varsin viihdyttävistä ja toimivista pop-biiseistä. Konserton avaava Standin' In The Rain ja levypuolikkaan päättävä Mr. Blue Sky ovat viihteellisemmän ELO:n parhaimmistoa. Väliin jäävät Big Wheels ja Summer And Lightning toimivat hyvin kokonaisuuden osina.

Vuonna 1979 ilmestyi vuosikymmenen viimeinen albumi Discovery. Se oli erittäin suuri myyntimenestys myyden monin kerroin platinaa. Albumilla on myös yksi ELO:n suurimmista hiteistä kautta aikojen eli rokkaava Don't Bring Me Down. Lisäksi albumilta julkaistiin singlenä hitit Shine A Little Love, Last Train to London, Confusion and The Diary of Horace Wimp.

Yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut sellainen muutos, että jousisoittajat Mik Kaminski, Hugh McDowell ja Melvyn Gale olivat joukosta poissa. Yhtye on levykansien mukaan kutistunut 4 hengen yhtyeeksi.

Discovery on musiikillisesti ehkä kaikista eniten kärsinyt ajan eroosiota koko ELO:n 70-luvun tuotannosta. Levy on enemmänkin tuon ajan disco-musiikkia kuin mitään muuta. Sen syntetisaattorit ja viulutaustat kuullostavat aikansa teoksilta. Lynnen ja yhtyeen laulu kuullostaa hetkittäin aivan Bee Gees -yhtyeeltä, joka teki suuren hittinsä Saturday Night Fever pari vuotta aikaisemmin.

Koko levyllä on oikeastaan yksi kelvollinen kappale ja se on levyn päättävä rockahtava Don't Bring Me Down. Kappaleen äänimatto toimii. Muut kappaleet ovat äitelää viihdettä, ainakin lähes 30 vuotta levyn julkaisemisen jälkeen kuunneltuna.

* * *

Mitä sitten 1980-luvun alun jälkeen yhtyeelle on tapahtunut?

Se jatkoi hittimusiikin parissa aina vuoteen 1986 asti tehden 4 albumia (Xanadu, Time, Secret Messages, Balance of Power) ja saavutti ainoan singelistojen ykkössijansa yhdessä Olivia Newton-Johnin kanssa tehdyllä kappaleella Xanadu. Biisi on samannimisen elokuvan soundtrack-levyltä. Itse elokuva menestyi surkeasti.

Sittemmin 1990-luvulla rumpali Bev Bevan esiintyi ja levytti nimellä Electric Light Orchestra Part II. Lopulta hän möi oman osuutensa yhtyeen nimestä Jeff Lynnelle, joka ryhtyi 2000-luvun alussa toimimaan alkuperäisellä nimellä jälleen. Hän itse oli tuossa kokoonpanossa ainoa alkuperäisjäsen.

* * *

Tässä on käsitelty vain ELO:n 1970-luvun tuotantoa eli 8 albumillista musiikkia, josta ei oikeastaan lukuisten hittien joukosta varsinaista klassikkoa jälkikasvulle ole tainnut jäädä. Eikä varmasti sen jälkeenkään tehdyistä kappaleista sellaiseksi ole.

Jos ELO:n klassisin kappale pitäisi subjektiivisin kriteerein valita, niin se saattaisi hyvinkin olla Roll Over Beethoven. Joka siis sekin on siis Chuck Berryn käsialaa.

Silti kyse on eräästä 1970-luvun suurista yhtyeistä, joka oli sen ajan nuorten tarkassa seurannassa myös täällä Pohjolassa. ELO toi rockiin mukaan piirteitä klassisesta musiikista ja sinfoonisia näkökulmia varsinkin alkutuotannossaan.


Varhaisemmat levytykset ja varsinkin Face the Music on itseasiassa ihan mielenkiintoista kuunneltavaa yhä edelleen. Myöhempi tuotanto on jäänyt ajan hampaisiin pahemman kerran.

* * *

Lähteenä tässä on käytetty pääasiassa tekstissä esiintyvien linkkien mukaisesti Wikipediaa.

Lisätietoja löytyy myös ELO:n virallisilta sivuilta.

Arviot ovat kirjoittajan omia.

* * *

Videolla ELO:n Standing In The Rain, lähde YouTube.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ah, mikä trippi 'to the memory lane'. ELO oli kuumaa kamaa silloin joskus ja välähtää edelleen silloin tällöin. Liian harvoin tosin.

Vaiheinen kirjoitti...

Jep. Joskus tuota esimerkiksi radiosta tulee. Kouluiässä tuota tuli kuunneltua niin, että joidenkin LP-levyjen levykannet ovat aika repaleiset ja iloisesti teipillä paikattuja. Mutta komeat ovat kannet noissa.

Ehkä ne taas nousevat sieltä radioiden soittolistoille joku päivä. Niinhän esimerkiksi The Doors tulee soitettavaksi yhä uudelleen ja yhä uudelleen...