Vaativia ratkaisuja

Nyt tarvitaan poliitikoilta vaativia ratkaisuja.

Enkä tarkoita sitä, osaako joku sanoa olleensa työhuoneessa vai ei silloin kun jotain yhdistystä perustettiin tai oltiin perustamatta vai kiistääkö pääministeri kiistäneensä vai myöntäneensä tai jotain muuta yhtä selkeää vaalirahoitusjupakasta. Tai millainen yhditys onkaan rahaa jonnekin kylvävä Ohjelmatyö-yhdistys ja tulikohan niidenkään yhdistysten lahjoitukset ilmoiteltua ihan oikein. Tuo on jo täyttä teatteria.

Olemme lähestymässä niitä aikoja, kun poliitikkojen pitää pystyä tekemään oikeasti vakavia päätöksiä yhteiskuntien tulevaisuuden kehityspoluista.

Saksan Bonnissa on aloitettu neuvottelut uudesta ilmastosopimuksesta 150 maan ja 2000 edustajan voimin. Sopimus pitäisi saada aikaiseksi ensi vuoden lopulla Kööpenhaminassa.

Nyt on käsillä ne vaiheet, joissa pöydällä on kaksi isoa asiaa eli rikkaiden itsekkyys ja pienemmän pahan valitseminen kahdesta.

Tulevaa ilmastosopimusta arvostellaan jo valmiiksi siitä, että se uhkaa nostaa esimerkiksi polttoneisteiden ja ruoan hintaa.

USA:ssa Valkoinen talo taas vastustaa maan kongressissa tehtyä ehdotusta maan kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, koska se saattaisi USA:n kansantuloa 7 % vuoteen 2050 mennessä. USA:n nykyjohto aikoo myös estää rikkaiden maiden G8-ryhmää asettamasta hiilidioksidipäästöille leikkaustavoitteita.

Numerot ovat tietysti ikäviä, mutta kyse on nyt siitä, että jos ilmastonmuutokseen ei puututa esimerkiksi polttoneisteiden hintojen nousun uhallakin, kokonaislasku yhteiskunnille tulee olemaan selvästi isompi. Ja ne polttoneisteiden hinnat nousisivat silloinkin.

Kysymys on siitä, että joutuuko maapallon talous todella pahaan lamaan, kenties hyperlamaan vai leikataanko ympäristöä rasittavaa kulutusta hallitusti. Kannattaa pohtia mitä Nicholas Sternin ensimmäisessä raportissa sanotaan.

Kysymys ei siis ole siitä, että nykyisinkin rikkaat voisivat vapaasti kasvattaa kulutustaan ja ettei siitä pidä mitään leikata. Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää meiltä kulutuksen rajoittamista ja tuhlaamisen lopettamista. Silläkin uhalla, että se alentaa kansantuloa.

Tällaisessa tilanteessa on sitten myös toinen vaikea linjaratkaisu tehtävänä eli köyhien maiden kehityksen tukeminen myös muuttuvissa olosuhteissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaiden on luovuttava enemmästä enemmän kuin köyhien vähemmästä. Länsimaiden on siis vihdoin aidosti ymmärrettävä pitäytyä omasta itsekkyydestään.

Samaan aikaan Bonnin kokouksen kanssa järjestetään YK:n elintarvikejärjestön FAO:n kokous Roomassa ja tämän kokouksen alla FAO:n johtaja on vaatinut rikkaita maita lisäämään tuntuvasti tukea maatalouden kehittämiseen kehitysmaissa. Muuten kehitysmaat eivät selviä ruoan hinnan kasvusta.

Nämä ovat länsimaiden poliitikoille aidosti vaikeita päätöksiä, sillä on helppo arvata ettei koko monimutkainen yhtälö ole läheskään kaikkien mukavuuden lisääntymiseen tottuneiden äänestäjien mieleen. Koska se maksaa.

Nämä päätökset on kuitenkin tehtävä.

Suomessa muunmuassa näitä asioita sivuaa tuleva ilmasto- ja energiastrategia, jota hallituksen pitäisi työstää järkevään malliin. Malliin, joka kertoisi meille suomalaisille, miten meidän pitäisi ryhtyä säästämään.