Punainen ruutu

Punainen ruutu töllöttimessä kertoo, että analogiset lähetykset verkossa ovat loppuneet 1.3.2008 eli tänään. Och samma på svenska. Digiboksia ei telkkarin ympäristössä loju, se on siis tuon median loppu tässä taloudessa.

Vaikka Vaiheinen ole oikeastaan koskaan ollut mikään erityinen tv-addikti, mölytoosan vaikutusta ikäluokkansa persoonallisuuden kehitykseen ei ole kiistäminen. Silti mitään vieroitusoireita ei ole näköpiirissä, ainakaan vielä.

Itseasiassa pohdinta on sujuvasti siirtynyt useampaankin suuntaan. Miten täyttää tilan äänimaisemaa kun muzakiksi sopivaa televisiosignaalia ei ole käytettävissä? Miten täyttää asunnon fyysinen tila, jonka tuo tumma laatikko vie? Mitä muita mahdollisuuksia tässä muutoksessa on?

Onneksi on radio ja jonkinlainen kirjasto laatujazzia (IMHO, pelkästään jälkimmäisellä ihminen tulee toimeen). Tilan käyttöön ei tilata sisustussuunnittelijaa minkään tv-kanavan realityohjelmasta, vaan asia hoidetaan ihan omaa luovuutta käyttäen. Tuo tilan käyttö on itseasiassa mielenkiintoinen aihe tilanteessa, jossa asunnosta voi vapautuneesti hävittää yhden keskeisen alttarin kaltaisen katseenvangitsijan. Vapausasteita oman elinympäristön järjestämiseksi tulee selvästi lisää, enää ei tarvitse välittää siitä missä antennin pistoke sijaitsee yms.

Ajan käytön osalta itseasiassa ei ole pulmaa, sillä tekemistä riittää ja hyllyssä on jokunen lukemistaan odottavaa laatukirja.

Oma kysymyksensä on sitten se, missä järjestyksessä tulee katsottua erilaiset tallenteille kertyneet elokuvat. Aloittaisiko Bertoluccista vai kenties Star Wars -sarjasta. Voi tätä spekuloimisen riemua!

Onko sitten jotain mistä jää paitsi? Ajautuuko duunipaikan kahvipöytäkeskusteluissa sivuraiteille? Tuskin, uutiset on tullut tähänkin asti selviteltyä netistä ja kahvipöydässä yleensäkin puhutaan sarjoista ja televisiotapauksista, joista ei ole sen suurempaa havaintoa. Ohjelmakarttojen mielenkiintoisuuden osalta toivo on jo aikaisemmin menetetty.

Mikä on television onnellisuutta lisäävä merkitys? Sitä varmaan joutuu jossain välissä pohtimaan. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että jos televisiolla on elämän laatuun tai onnellisuuteen ollut mitään merkitystä, kyseisestä vekottimesta luopuminen vain parantaa kumpaakin. Valmiiksi pureskellun mössön sijaan syntyy enemmän tilaa ajatella ja kokea. Tosin, lähtökohdat huomioiden, muutos on varmaan aika vähäinen. Nähtäväksi jää.

Päivän 1 tunnelmat ovat siis sellaiset, että voi suositella televisiosta luopumista. Turhalta kapistukselta tuntuu. Ja kohta se varmaan unohtuu kokonaan. Onneksi?