sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Some day classic: Hohe messe in h-moll

Sunday classic-sarjassa on tällä viikolla teemasoitto, jonka aiheena on "Muistatko vielä sen biisin" ja Lepiksen ohje kuuluu näin:

"Jokainen sukupolvi on käynyt omat taistonsa kotiväkensä kanssa musiikista, sen kuuntelemisesta ja ennen kaikkea äänenvoimakkuuksista. Meillä kaikilla on varmasti se yksi biisi, jota rakastimme ja kotiväki inhosi. Se, jota piti soittaa kerta vielä kiellon päälle. Muistatko vielä mikä se oli?"
Tällaista kappaletta en heti meinannut löytää muistin kerrostumista, sillä nuoruudessa asia ratkaistiin varsin rauhanomaisesti siten, että erään kerran syntymäpäivälahjapaketissa oli oma levysoitin ja sen sai sijoitettua omaan huoneeseen ovien taakse.

Mutta silti. Yhden levyn muistelen kuitenkin aiheuttaneen nk. keskustelua ja se alkaa jotakuinkin näin:

Johann Sebastian Bachin (s. 21.3.1685 Eisenach – k. 28.7.1750 Leipzig) H-mollimessu (BWV 232) on sävelletty useassa osassa 1720- ja 1740-lukujen välisenä aikana. Ensimmäiset jaksot, Gloria ja Kyrie, sävellettiin jo vuosina 1724 ja 1731. Bach viimeisteli suurteoksensa vuonna 1749, hieman ennen kuolemaansa.

Wikipedian artikkelin mukaan hyvin monet messun osat ovat parodioita Bachin aikaisemmista teoksista, uudelleen sovitettuna ja yhdistettynä. Messussa on valtava tyylien kirjo. Ilmeisesti messua ei tarkoitettu aluperin jumalanpalveluksissa esitettäväksi.

H-mollimessu on jakanut myös musiikkitieteilijöiden ja säveltäjien mielipiteitä. Esimerkiksi Carl Friedrich Zelter katsoo sen olevan "luultavasti suurin musiikkitaideteos, minkä maailma on milloinkaan nähnyt".

Videolla nähtävä esitys ei tietenkään ole se nimenomainen esitys messusta, joka kenties aiheutti pienoista hammastenkiristystä jossain välissä, vaan Walter Goehrin johtaman Amsterdamin filharmonisen kuoron ja orkesterin levytys Hohe messe in h-moll Musical Masterpiece Society-levymerkille vuodelta 1960.

Videon kuoroa ja orkesteria johtaa Herbert Blomstedt. Videolla on teoksen avaava Kyrie eleison (h-molli), joka on sävelletty kahdelle huilulle, kahdelle oboe d'amorelle, jousille, basso continuolle ja viisiääniselle kuorolle. Videon lähde: YouTube.

Lähteitä ja lisätietoja:

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

No pienoinen yllätys olikin ;)

Eikös sen olisi pitänyt mennä toisin päin tämän genren kanssa :D

SusuPetal kirjoitti...

Olipas yllättävä kappale. Nuoruus on niin ihmeellistä aikaa....

Halo Efekti kirjoitti...

En kyllä sinänsä ihmettele volymenupin lipsahdusta kaakkoon, mutta tietysti ikäkausi missä se tapahtui on kieltämättä vähän yllättävä.

Tätä voi kutsua kaikkien mittarien mukaan klassikoksi, on senverran moni sukupolvi tutustunut...

Sooloilija kirjoitti...

Yllättävä tosiaan.. Nuorena sitä ihminen tykkää niin monenlaisesta musiikista. Osa seuraa aikuisuuteen asti, osan unohtaa ihan mielellään sinne unholaan..

Minun vanhempani inhosivat aikoinaan kun kuuntelin etnistä musaaa noin 15-vuotiaana; intialainen musiikki kolahti minuun, ja äitini inhosi erityisesti kimakkaäänisen intialaisnaisen laulantaa Ravi Shankar-tyylisen sitaran soiton ohella.

Ink Narrative kirjoitti...

Minulla vanhemmat eivät olleet klassisen musiikin ystäviä ja muistaakseni keskustelua herätti Beethovenin viides. Isä ei pitänyt. Mutta kyllä hammastenkiristystä kuitenkin enemmän aiheutti rock.

Anonyymi kirjoitti...

Meillä taasen kyllä soi, klassinen ja useinkin. Palasin siihen sitten itse, tosin myöhemmin. Ärtymystä aikusissa herätti ihan muu musiikki.

Hyvä valinta, nuoruus on ihmeellistä aikaa, on se ;)

Vaiheinen kirjoitti...

@kaikki,
Yllätyin itsekin, kun yritin löytää sitä biisiä:-)

Noihin maailman aikoihin soittolistalle kuuluivat myös Sibelius, Mozart, Beethoven, Brahms... Näistä jälkimmäisin oli jostain syystä suuri suosikki tuon Bachin ohella.

Niin... hmm... ehkä se oli se 5. kerta putkeen Kyrie eleisonia, kun sai hammasten kiristystä aikaiseksi:-) Kieltämättä en ihmettele.

LP ei ollut edes mun hankkima, vaan löytyi vanhempien levystöstä. Mitäs olivat hankkineet moisia

Toki genret vaihtuivat aika vauhdilla ja sittemmin nuo klassikot ovat toisinaan levylautasella edelleen.

Nyt kun tuota samaista levyä on tuossa tullut kuunneltua jälleen, niin on se vaan yhä edelleen hieno. Aika ei vaan pysty syömään sen sisään rakennettua kauneutta ja soundia. Kenties se johtuu siitä, ettei siinä käytetä elektroniikkaa muuhun kuin äänitykseen...

Anonyymi kirjoitti...

Sibelius on kestosuosikkejani - heviä !

Innostuin siitä uudestaan silloin kun Pekka Kuusisto voitti viuluskabat. Hän on jossain haastattelussa sanonutkin kuuntelevansa paljon ja monenlaista musiikkia. Ja hän loikkii näiden keinotekoisten genrerajojen yli, jota musiikissakin löytyy.

On touhunnut myös kovasti Tuusulanjärven Kamarimusiikki festivaaleilla, joka on mielenkiintoinen musiikkifestari niin ohjelmatarjontansa kuin teemojenkin vuoksi. Käykää vaikka katsomassa:

http://www.tuusulanjarvifestival.fi/index.php

Poldark-Finland kirjoitti...

Itse soittelin jostain kummasta saamaani Lp kokoelmaa, jossa oli ainakin Oklahoma, South Pasific, West Side Story jne... musikaalit ;o) Ja ne tosiaan soitin melkein puhki..vähän salassa tosin, eihän se nyt ollut oikein, että rokkarityttö tykkää klassisesta.
Albinon´n Adagio oli kanssa yksi kuunnelluimmista.

Timo Kyttä kirjoitti...

Tämäpä yllätti mutkin, mutta kyllä tuokin varmaan liian kovaa ja usein soitettuna on vähemmän fanittavat saanut kyllästymään. :-)

Timo

Jael kirjoitti...

Yllättävä valinta...olen aina rakastanut klassista musiikkia ja vaikka tätä soitettaisiin 10 kertaa en hermostuisi minä ainakaan ;-)

Katja Tanskanen kirjoitti...

Monelle klassinen musiikki on kauhistuttavaa meteliä. Itse en ole messuihin yksityiskohtaisesti tai erityisesti tutustunut, vaikka toki olen niitä kuunnellut. Sinä olet jo nuorena ollut mielenkiintoinen musiikin ystävä.

Kuuntelen mielelläni klassista musiikkia (sanoittajalle etenkin sanaton musiikki on toisinaan erityisen rentouttavaa).

Klassisen musiikin soittaminen ei useinkaan ilahduta muita ihmisiä. Entisenä "viulistina" olen ollut epäsuosiossa;)

Vaiheinen kirjoitti...

Hirlii,
Totta. Osa klassisesta musiikista on aika rankkaakamaa :-)

Mielenkiintoiset festarit.

Hane,
Klassisella puolella on ihan omat genrensä ja variaationsa. Tuo Adagio on tietysti klassikko parhaimmasta päästä.

Timo,
Totta. Kun Bachia soittaa lujaa ja liian paljon, saattaa keneltä tahansa mennä hermot. Tai ainakin niin luulen. Mulle toi toimii useamminkin soiteltuna:-)

Yaelian,
Olihan tuo hieman kummallinen havainto, mutta kun kerran kysyttiin, niin pitihän se jostain kaivaa esiin.

Katja,
Se on kyllä totta, että nuoresta alkaen on mielenkiinto erilaiseen musiikkiin ollut päällä. Laidasta laitaan. Joidenkin ystävieni mukaan musiikkimakuni on "omituinen", mutta pidän lausuntoa enemmänkin kunniamainintana:-)

Klassinen on tosiaan joskus hyvinkin rauhoittavaa, rentouttavaa tai hyvinkin tunnerikasta. Riippuu biisistä ja tilanteesta.

Voin kuvitella, että viulun soiton opiskelemisen kuunteleminen on hetkittäin hermoja raastavaa:-)