Sopu ja kysymykset

Hallitus sitten perui erilaisten yllätysneuvotteluiden jälkeen eläkepäätöksensä eli aikeensa nostaa eläkeiän alarajaa kahdella vuodella. Tai siis sai sovun aikaiseksi työmarkkinajärjestöjen kanssa. Samalla työelämään liittyvät kysymykset siirrettiin kolmikantaisiin työryhmiin komiteoitavaksi. Kysymystä edelsi poliittinen kiristys ja eriasteinen politikointi, joka jatkuu yhä edelleen välikysymyksen käsittelyn muodossa.

Opposition tai muiden ilakointi asian ympärillä on turhaa, sillä yhtään todellista ongelmaa ei edelleenkään ole hoidettu.

Eläkeiän alaraja ei ole varsinainen ongelma, vaan se, että maa on nopeasti velkaantumassa, työttömyys kasvamassa ja samaan aikaan valtionkin pitäisi laskut maksaa ja velanhoito suunnitella. Näille asioille ei siis toistaiseksi tehty muuta kuin siirretty osaongelmia työryhmiin.

Voidaanko näiden työryhmien kautta päästä ratkaisuihin, joilla itse ongelmaan pystytään pureutumaan, jää nähtäväksi ja epäiltäväksi.

Kuten jo aikaisemmin todettu, keinoja laman yli pääsemiseksi on kolme: leikataan etuuksia, kiristetään verotusta tai otetaan velkaa. Velkaa otetaan joka tapauksessa ja sen maksamiseen pitää olla suunnitelma, joka voi toki perustua kahteen muuhun keinoon tai laskun maksamiseen tekemällä enemmän töitä.

Se joka muistaa edellisen laman, tietää mihin etuuksien leikkaaminen tai verojen kiristys johtaa. Se johtaa ainakin siihen, että lamasta toipumiseen menee pitempi aika kuin on tarvis ja samalla aiheutetaan yhteiskunnalle turhia vahinkoja.

On syytä jopa olettaa, että työryhmien tuumailusta ei seuraa erityisesti muuta kuin ajanhukkaa. Todelliset työelämää parantavat keinot kun eivät ole kolmikantaosapuolten ratkaistavissa. Ongelmat ovat paljon syvemmällä.

Yksi tämän näytelmän huolestuttava piirre on se, että korporaatioiden sotkeutumisesta parlamentaariseen päätöksentekoon tehtiin joissakin yhteyksissä ikäänkuin välttämätöntä. Sellainen on demokratian kannalta kestämätöntä.

Hallituksen päätöksenteko ei alunperin ollut erityisen tyylikästä, mutta sen jälkeen käytetyissä puheenvuoroissa oli jo viitteitä siitä, ettei demokratia olekaan enää itsessään tavoiteltava arvo poliittisen pyrkyryyden rinnalla.

Voidaan epäillä, että nyt työryhmiin siirretyt kysymykset ratkotaan niin, että suurten ikäluokkien siirryttyä turvallisesti eläkkeelle, nuorempien alempaa eläkeikää joka tapauksessa nostetaan huoltosuhteen edes säädylliseksi turvaamiseksi koska muuhun ei kyetä. Se voi tapahtua seuraavan hallituksen aikana tai muulloin, vaikka nyt korporaatiot uhoavat ettei asiaan palata edes vuoden päästä.

Faksiajan ratkaisuilla ei hoidella internetaikakauden kysymyksiä.

* * *

Yksi omituisimmista analyyseistä on nähtävissä päivän HS:n kommentissa, joka on otsikoitu:"Vanhanen ei ole Kekkonen". Siinä spekuloidaan sillä, miten Vanhasen arvovallelle nyt käy Keskustan piirissä ja miten Kekkonen olisi tällaiset pelit osaltaan hoitanut.

Ensinnäkin. Ollaan Vanhasesta mitä mieltä tahansa, hän ei tosiaankaan ole Kekkonen, eikä tässä ajassa mitään kekkosta edes tarvita. Ihan muuta.

Toiseksi. Johtajan on syytä pystyä muotoilemaan näkemyksensä uudestaan, mikäli todellisen tavoitteen saavuttaminen sitä vaatii. Nyt tehty neuvottelutulos ei muuta hallituksen ja Vanhasen alunperin esittämää ratkaisumallia, vain sen teknistä toteutusta. Riittääkö nyt nähty kolmikantaisuus tai tuottaako se tuloksia, jää nähtäväksi.

Kolmanneksi. Kun viitataan siihen, että "vahvan johtajan perusohje on se, että hänen pitää lähteä vain niihin taisteluihin, jotka tietää varmasti voittavansa", puhutaan ilmeisesti jostain sellaisesta johtajasta, joka menee tarvittaessa vaikka pää edellä kaivoon, kunhan vain saa sanoa olevansa oikeassa. Siinä ei ole vahvuutta havaittavissa. Ei enää.

Tällainen myytti "vahvasta johtajasta" on yksi syy siihen, miksi meillä ihmiset lähtevät työelämästä ennen varsinaista eläkeikää.