Netin tulevaisuudesta

Näin kesällä on hetki aikaa pohtia laajempia kehityskaaria.

Internet on nykyään alusta hyvinkin laajalle liiketoiminnalle ja julkisille palveluille. Tämän kehityksen pää ei ole näkyvissä, oli tarkastelukulmana palveluiden laajuus tai niiden luonne. Teknologia kehittyy edelleen vauhdilla ja yhä enemmän palveluprosesseja halutaan viedä verkkoon ja automatisoida niitä hyvin pitkälle.

Julkishallinnon puolella asia on tiedostettu osana tehokkuuden parantamista. Tekemistä riittää, sillä on omituista, että esimerkiksi veroilmoitusta ei voi tehdä kokonaisuudessaan verkossa vieläkään. Lähiaikoina toivottavasti voi.

Tulevaisuudessa asioimme yhä useammin verkossa. Vai asioimmeko sittenkään?

Liiketoiminnan volyymit verkossa ovat myös olleet kasvussa, nettikauppojen menestystarinat ovat lähteneet liikkeelle vasta viime vuosina ja niiden kehitys konseptiensa tai liiketoimintamalliensa osalta ovat vielä kehitysvaiheessa. Esimerkiksi matkakaupasta iso osa tehdään verkossa, vaikka matkailupalveluita myyvät verkkokaupat ovat muuta kuin kehittyneitä verkkopalveluita.

Motiivi liiketoiminnan viemiseksi verkkoon on selkeä; prosesseja voidaan automatisoida ja itsepalvelulla liiketoimintaa voidaan tehostaa. Samalla erilaista tietojen käyttöä voidaan monipuolistaa kun tietokantoja hyödynnetään useampaan eri tarkoitukseen.

Liiketoiminnasta on vielä merkittävä osa siirtymättä verkkoon. Siis sellaisesta, joka sinne voitaisiin viedä. Viedäänkö kaikki loputkin sinne, se jää nähtäväksi.

Internetin kehityksen alkuaikoina toimintaa varten ei ollut mitään erityistä lainsäädäntöä. Sellaista ei tarvittu, koska käyttäjäyhteisö oli hyvin pieni ja perustui yliopisto- ja tutkijamaailmaan. Se pystyi aika sujuvasti itsesäätelyyn. Lopulta syntyi netiketti, jolla pyrittiin yhteisiin pelisääntöihin. Kun internet nousi suuren yleisön tietoisuuteen, paine ja tarve lainsäädännön luomiseksi kasvoi ja sittemmin on säädettu useitakin lakeja säätelemään toimintaa verkossa.

Tarve lainsäädännölle ei ole perustunut pelkästään käyttäjien toimintaan tai sen ohjaamiseen, vaan myös palveluiden mukaan tuoma kuluttajansuoja ja esimerkiksi tekijänoikeuksien suojaaminen vaativat lainsäädännöllistä pohjaa. Lainsäädännön laadusta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta missään tapauksessa lainsäädäntö ei ole vielä internet-aikakaudella, vaan yskähdellen yrittää soveltaa analogisen maailman ajattelua digitaaliseen aikakauteen.

Teknologinen infrastruktuuri on kehittynyt Suomessa varsin hyvin ja langattoman laajakaistan myötä tilanne paranee entisestään. Mobiilit ratkaisut ovat vielä alkuvaiheessaan, mutta tulevaisuudessa johtoviidakko vähenee entisestään ja tarve fyysiselle läsnäololle jossain nimenomaisessa paikassa katoaa hiljalleen.

Pääsy verkkoihin on hiljalleen niin laajaa, että verkon varaan voidaan rakentaa luotettavia ja kaikille tarkoitettuja palveluita. Tilastokeskuksen mukaan internetiä käytti viime vuoden syksyllä noin 80 % koko väestöstä ja nuorimmissa ikäluokissa penetraatio lähestyi jo 100 %:a.

Ohjelmistopuolella avoimet standardit ja rajapinnat ovat nostamassa päätään. Sovellusten käyttämien tietojen yhteensopivuus toistensa kanssa on edelleen takkuisaa, mutta kehitys esimerkiksi Windows 3.1 -version ajoista on ollut näkyvää. SOA, XML, semanttinen web ja niin edelleen ovat kehityspolkuja pois täysin suljetuista järjestelmistä kohti parempaa yhteensopivuutta. Ovatko tulevaisuuden lyhenteet nuo vai jotain muuta, siitäkin saamme joskus kuulla.

Monet ensimmäisen nettikuplan aikaisista visioista ja ideoista on hiljalleen toteutumassa, tosin ei ehkä ihan samassa muodossa kuin aikoinaan on kuviteltu. Lisäksi nettikuplan kuvitelmat liiketoiminnan rajattomasta kasvusta on toivottavasti haudattu lopullisesti. Netti ei talouden perusperiaatteita muuttanut, eikä muuta. Yksityiskohtia ja prosesseja kyllä.

* * *

Kaikki ei kuitenkaan kehity toiminnan kannalta suotuisasti.

Viimeaikoina ovat agendalle nousseet kohisten sensuuri, tietosuoja, yksityisyyden suoja, tunnistaminen ja turvallisuuskysymykset. Kaikkien näiden hallinnassa tarvitaan sekä säädöksiä, että niiden teknistä toteutusta. Nämä kysymykset ovat nousseet tai nousemassa lähes kohtalon kysymyksiksi palveluiden kehittämiselle ja verkossa tapahtuvalle liiketoiminnalle.

Tekijänoikeuslainsäädäntöä on Suomessa uudistettu tavalla, jota juuri kukaan ei edes ymmärrä ja se on tehty erilaisten oikeuksien omistajien intressien ryydittämänä verkon toimintalogiikkaa ymmärtämättä.

Näiden kahden asian ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään, mutta sellaisena se on nähty. Sosiaalisen median noustessa entistä enemmän esiin, erilaisten sisältöön kohdistuvien oikeuksien selvä määrittely on tarpeen, mutta älyttömyyksiin joidenkin vanhojen toimintatapojen kanssa ei ole syytä mennä.

Yrityksille ja viranomaisille on haluttu antaa entistä enemmän oikeuksia valvoa yksittäisten käyttäjien tekemisiä verkossa. Esimerkiksi yritysten oikeuksia työntekijöiden verkkoliikenteen seurantaa on haluttu laajentaa jopa ohi poliisin valtuuksien. Lisäksi poliisin valtuudet suodattaa liikennettä yhdessä operaattoreiden kanssa, muodostaa tilanteen, jossa yksittäisen käyttäjän toimia kontrolloidaan ja ohjataan ilman käyttäjän tahtoa ja toiveita yhä useammin. Netin varhaisaikojen avoimuus on tätä kautta katoamassa ja samalla myös luottamus itse verkkoon ja siellä toimiviin yhteisöihin.

Olemme itseasiassa jo nyt tilanteessa, jossa perinteinen paperille kirjoitettu kirje on luottamuksellisuuden kannalta turvallisempi ratkaisu kuin mikään verkossa tapahtuva viestintä. Sekin on paradoksi, kun muistaa että salausteknologioita on kehitetty ja toteutettu eri tarpeisiin.

Eri yhteyksissä on nostettu esiin myös tarpeita ryhtyä rekisteröimään sisällöntuottajia netissä. Monet palvelut vaativat jo nyt rekisteröitymisen palveluiden käyttöön, vaikka rekisteröitymisessä tapahtuva tunnistaminen onkin enimmäkseen hataraa. Tunnistamisesta riippumatta vaatimukset rekisteröidä sananvapauteen liittyvää sisällöntuotantoa tai viestintää verkossa on nähtävä toisaalta vanhan liiketoiminnan suojeluna, mutta myös pelkona avointa mielipiteen vapautta kohtaan.

Kun internetiä ei ollut kaiken kansan saatavilla, mielipiteen ilmaisut kanavoituivat lehtien toimitettujen mielipidepalstojen ja kansanradioiden kautta. Aina jonkun toimittajan välikäden välityksellä. Netissä asiat toimivat toisin ja sen ymmärtäminen on ollut analogisen ajan poliitikoille vaikeaa ellei mahdotonta.

Julkisten palveluiden käyttö edellyttää sähköistä identiteettiä. Siihen ei siis riitä sähköpostiosoite jossain palvelussa, vaan tunnistamisen täytyy olla vahvaa. Vahvalla tunnistamisella tarkoitetaan samaa kuin henkilötodistuksen esittäminen viranomaiselle asiointitapahtuman yhteydessä.

Suomessa on tuhlattu miljoonia julkisia varoja asian edistämiseksi milloin HST-kortin, VETUMA:n tai vastaavan toteuttamiseksi, mutta ilman näkyviä tuloksia. Pankkien ylläpitämä TUPAS on yleisimmin käytössä, mutta sekään ei ole ongelmaton ja mitä ilmeisimmin pankeilla on paineita etsiä parempia ratkaisuja.

Sellainen on olemassa, mutta valitettavasti jälleen valtiovalta Suomessa on kehityksen esteenä. Mobiilitunnistaminen on nykyisellään lähes kaikkien käden ulottuvilla, jos niin vain halutaan. Operaattoreilla on teknologiat olemassa ja väestörekisterikeskuksella valmiudet kansalaisvarmenteiden toimittamiselle. Kuitenkaan toteutus ei ole lähtenyt lentoon, koska lainsäädäntö ja viranomaisten ilmeinen haluttomuus päästää sitä lentoon ovat esteenä.

Turvallisuusviranomaiset esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa ovat halunneet ja osin saaneetkin julkisen oikeuden vakoilla mitä tahansa verkkoliikennettä. Maailmalla on tiettävästi vastaavia keinoja muilla perusteilla käytössä, mistä esimerkiksi kelpaa Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Kanadan, Australian ja Uusi-Seelannin ylläpitämä ECHELON-vakoiluverkosto. Lisäksi usemmankin suuren palveluntarjoajan yhteyksistä milloin CIA:han tai muuhun vastaavaan organisaatioon puhutaan koko ajan. Venäjän ja Kiinan verkkovakoilu on samalla kurssilla. Se mistä julkisesti ei paljoa tiedetä, on julkisten turvallisuusorganisaatioiden vastapuolen vakoilu, mutta tuskinpa sekään olematonta on.

Takavuosina puhuttiin mm. salausohjelmistoihin rakennetuista takaporteista, joilla turvallisuusviranomaiset voivat avata salattua viestintää. Avoimen lähdekoodin ratkaisuissa tämä ei ole käytännössä mahdollista, mutta epäilemättä tällaisiakin keinoja on edelleen käytössä.

Julkisen vallan vakoilua perustellaan "sodalla terrorismia vastaan", "kansallisella turvallisuudella" tai muulla vastaavalla. Paradoksaalista sinänsä, mutta internet itsessään on mahdollistanut koko laajamittaisen vakoilutoiminnan. Analogisessa kulttuurissa vakoilun toteutus samassa laajuudessa olisi huomattavasti työläämpää ja tehottomampaa.

Vakoilu tarkoittaa kuitenkin uhkaa myös tietosuojalle, oli kyseessä sitten yksityiset henkilöt, yritykset tai julkiset organisaatiot. Organisaatioille vakoilu tarkoittaa myös sitä, ettei oikeastaan kukaan voi olla varma ketkä loppujen lopuksi tietävät luottamuksellisista asioista ja ketkä niitä tietoja käyttävät.

Julkisen vallan kontrolli vakoilun muodossa on johtamassa yhä useammin myös siihen, että yksityisten kansalaisten mielipiteitä halutaan seurata, rekisteröidä ja valvoa. Sanan- ja mielipiteen vapaus ovat tulossa alisteiseksi julkisen vallan tarkoitusperille.

Vakoilun uhka johtaa myös entistä laajempaan tietojen salaamiseen ja tietoturvakriteerien kiristymiseen. Se myös maksaa ja tarkoittaa palvelutarjoajien valinnassa entistä tiukempia luotettavuuskriteerejä.

Vakoilu tai sen uhka tarkoittaa jarrua yrityksille ja julkisille organisaatioille kehittää verkkoon liiketoimintaprosesseja. Yksityisille loppukäyttäjille se tarkoittaa pelkoa verkkoon vietyjä palveluita ja niiden luotettavuutta kohtaan.

* * *

Netin palveluiden kehittämiselle on siis olemassa useita uhkakuvia, jotka eivät enää ole luonteeltaan millään tavalla teknologiariippuvia. Ne ovat poliittisia, kulttuurisia ja asenteellisia.

Poliittisesti tuntuu olevan käynnissä voimakas heilahdus netin käytön alkuaikojen lähes anarkistisesta käyttäjien vapaudesta, yhteisön omista pelisäännöistä ja luottamuksesta kohti julkisen vallan kontrollia ja säätelyä.

Osa tästä heilahduksesta selittyy sillä, että vallassa oleva sukupolvi ei ole kasvanut verkon käyttäjätunnukset mielessä, vaan ylhäältä johdetun viestinnän perinteessä. Poliittisen sukupolven vaihdos saattaa hyvinkin tarkoittaa nykyisen liikkeen vastaliikettä ja paluuta avoimempiin motiiveihin. Ellei silloin ole jo liian myöhäistä.

Kulttuurissa uhkakuvat näkyvät siinä, että verkon mukanaan tuoma erilaisten rajojen häipyminen nostaa konfliktit kulttuurien välillä helposti näkyviksi. Näitä konflikteja voidaan myös lietsoa tarkoituksellisesti ja käyttää erilaisiin tarkoitusperiin esimerkiksi poliittisesti. Reaktiot voivat johtaa uusiin kontrollivaateisiin turvallisuusviranomaisten tai poliitikkojen toimesta.

Asenteet määrittävät loppujen lopuksi palveluiden käytön. Mikäli käyttäjät eivät luota omien tietojensa luottamuksellisuuteen, verkon palveluita ei käytetä. Se johtaa paluuseen tiskin taakse ja netin tehokkuuteen tähtäävien toimien osittaiseen valumiseen hukkaan. Viranomaiset voivat pitemmällä aikavälillä yrittää pakottaa käyttäjät käyttämään luottamuksen menettämisen uhalla verkkopalveluita, mutta teknologinen herkkyys johtaa siihen, ettei pakottaminen ole täydellisesti toimiva periaate.

Lyhyesti yhteenvetäen voi sanoa, että avoimuus ja luottamus ovat ne tekijät, jotka ovat tähän asti mahdollistaneet verkkopalveluiden kehittämisen ja ovat avaintekijät myös tulevaisuudessa. Nyt näyttää siltä, että osa mahdollisuuksista ja kehityspoltentiaalista menetetään valtapoliitiikan ja poliitikkojen vanhakantaisen ajattelun vuoksi.

Menetetäänkö mahdollisuudet lopullisesti? Se ei selviä nykyisin vallassa olevan sukupolven aikana. Valitettavasti.


(Kuvassa Iso-Britannian Menwith Hillissä oleva sotiaallinen satelliittiantenni, jonka arvellaan liittyvän ECHELON-vakoilujärjestelmään. Kuvan lähde: Wikimedia Commons)