Ikonofobiaa ja tunteen pelkoa

Uusimmassa Tiede-lehdessä dosentti Veijo Hietala pohdiskelee television katselemattomuuden syitä akateemisten tai muuten vain fiksujen kansalaisten keskuudessa. Hän Kyseenalaistaa ajatusta, että television epä-älyllisyys tai viihteellisyys olisivat perimmäisiä syitä.

Hietala tarjoaa asenteiden taustalle ikonofobiaa, kuvan pelkoa, ja sen taustalle vieläkin syvällisempää pelkoa eli tunteen pelkoa. Liikkuva kuva kun herättää meissä aina tunteita. Kuvapelot liittyvä Hietalan mukaan kuitenkin aina populaarikulttuuriin. Siispä television alhainen arvostus saattaakin johtua siitä, että televisio on alunperin mielletty populaarikulttuuriksi. Televisioon ei liity taiteellista tai kulttuurista hohtoa.

Hietala heittää haasteen: "Katsokaa päivittäin viikon verran vaikka Yle-Teemaa. keskustellaan sen jälkeen television epä-älyllisyydestä ja viihteellisyydestä."

Tieteellisessä mielessä en pysty arvioimaan tai olemaan Hietalan kanssa samaa tai eri mieltä. Hän voi hyvinkin olla asian ytimen jäljillä jossain kontekstissa.

Kokska kyseessä ei varsinaisesti ollut tieteellinen artikkeli, niin pähkäillään asiaa nyt hetki, koska tässä blogissa on digikieltäydytty (mikä on tarkkaan ajatellen eri asia mitä Hietala tarkoittaa) suureen ääneen.

Kuten Sedis blogissaan aikanaan kirjoitti digikieltäytyjistä, "moni on televisiokatselukieltäymyksestään huolimatta visuaalisen suurkuluttajia. He käyvät elokuvissa, festivaaleilla, taidenäyttelyissä ja monissa elävän kulttuurin riennoissa".

Sediksen argumentti toimii myös tässä taloudessa. Ei kuvaa, visuaalisuutta tai edes viihdettä sinänsä ole tarpeen pitää mitenkään arvostukseltaan alhaisena. Pointti populaarikulttuuristakaan ei itsessään oikein toimi, sillä se on osa informaatiovirtaa ja viihdyttävää. Se on oma aiheensa, jota jopa mielellään pyörittelee esillä. Kelvatkoon esimerkiksi nyt tuo tämän blogin sunnuntaiklassikoiden sarja.

Sille taas ei voi mitään, että television tarjonta itsessään on ollut ja on näköjään edelleenkin jotain sellaista, mikä ei vaan herätä yhtään mitään tarpeita tai haluja. Se on keskimäärin tyhjää tai tyhjää uusintana. Kun samaan aikaan sitä tunnetta ja muuta vastaavaa löytää myös kuvan ääreltä toisaalta tai muita teitä pitkin, itse valittuina ajankohtina, on hieman hankalaa työntää Hietalan ajatusta ikonofobiasta tai vastaavasta.

Yksi konkreettinen asia digikieltäymisen taustalla oli se, että digitelevisio toteutettiin tyhmästi. Silloin ei ollut mitään Yle-Teemaa olemassakaan ja vaikka olisikin, se ei olisi suhtautumista tapaan toteuttaa idea muuttanut mitenkään.

Taustalta voi löytää hieman muutakin. Kun televisiota ja sen kulttuuritarjontaa ei ole saatavilla suorana virtana olohuoneen nurkasta, vapaa-ajan ja energian täyttää jokin muu.

Se jokin muu ei ole samalla tavalla ulkoa ohjelmoitua kuin televisio kaikkinen kanavineen. Esimerkiksi kirjan, lehtien, netin tai monen muun kohdalla oman tekemisen valinnan logiikka on toisenlainen. Se ei ole kiinni siitä miten ohjelmakartta rakennetaan ja silloin voi olla laajemmin oman ajankäyttönsä kanavapäällikkö. Vapausasteiden määrä omassa elämässä kasvaa, kun ei ole henkistä tai mitään muutakaan tarvetta "seurata jotain sarjaa".

Televisio konseptina on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä ei vaan koe tarvitsevansa. Toisin kuin kenties sitä kuvaa ja niiden välittämää tunnetta.

Mitä tulee Hietalan haasteeseen, niin enpä ota vastaan. Yksi valittu julkisen palvelun kanava ei riitä siihen, että koko median olemuksesta pitäisi tehdä aiemmasta poikkeavia päätöksiä.

Lisäksi on myös niin, että yksi kelvollinen kanava (jos siis oletetaan Yle-Teeman olevan sellainen) ei riitä syyksi maksaa televisiosta eikä se muuta sitä näkemystä, joka koko välineen konseptiin liittyy.