Vaalirahakohu jatkuu ja ihan syystä

Puolueet eivät ole puolue- ja vaalirahoituskohun jatkuessa oppineet kovinkaan nopeasti, että ainoa tapa edetä asiassa on avoimuus ja se, että tehdään avoimuuteen perustuvia ratkaisuja.

Yhä edelleen komiteat miettivät ja media kaivaa pala palalta totuutta esiin. Tässä demokratian kannalta vähemmän jännittävämmässä jatkokertomuksessa ei vieläkään ole kaikki selvillä, vaikka nyt tiedetää valtionyhtiöiden tukeneen puolueita sadoilla tuhansilla, ay-liikkeen tukeneen vielä suuremmilla summilla eräitä valittuja puolueita ja kielipoliittisen säätiön tukeneen yhtä puoluetta miljoonaluokan lahjoituksilla.

Sinänsä sillä ei ole merkitystä demokratian kannalta, onko ulkoinen tuki saatu yrityksiltä vai korporaatioilta. Riippuvuus on olemassa rahan lähteestä riippumatta. Silläkään selityksellä ei ole merkitystä, että ulkoinen tuki on annettu jotain "koulutusta", "kokouksia" tai vastaavia varten, sillä se on vain tuen kohdentamista toisaalle, mistä vaalituki voidaan koordinoida sitten muita teitä pitkin.

Pelkästään vallirahoitukseen annettujen erojen tarkasteleminen on vain osa totuus, pitää katsoa puoluerahoitusta kokonaisuutena.

Valtionyhtiöiden vaalirahoitus sen sijaan ei ole ongelmatonta lainkaan. Kyseessä on loppupelissa kansalaisten ja äänestäjien omistuksessa olevat yhtiöt, joiden liiketoimintaa tehdäkseen pitäisi olla samalla viivalla muiden yritysten kanssa. Liiketoimintaan ei kuitenkaan kuulu vaalien tai puolueiden rahoittaminen.

Valtionyhtiöiden rahoitusmahdollisuuksien perusteleminen esimerkiksi jollain sellaisella, että myös niillä on oltava mahdollisuus siihen, ei kestä päivänvaloa. Tällainen perustelu vain todentaisi sen, että rahalla saa vaikutusvaltaa, mitä myös valtionyhtiöt tarvinnevat joskus.

Koska tällaista perustetta ei ole esitetty, voidaan valtionyhtiöiden mahdollisuudet rahoittaa vaaleja ja puolueita poistaa tehokkaalla omistajan eli valtion ohjauspolitiikalla. Tarvittaessa asia hoituu säätämällä pari näppärää lakia, jolla asia estetään.

Tulevia vaali- ja puoluerahoituksen kiemuroita pähkäillään siis edelleen komiteassa ja joitain ehdotuksia on julkisuuteen asti päätynyt. Vaikka avoimia ratkaisumalleja on sovellettavaksi olemassa, yhä edelleen (suuret)puolueet näyttävät vikuroivan väistämättömän edessä.

Tästä julkisuuskurimuksesta niitä ei päästä mikään muu kuin aito avoimuus, ei selittely tai mikään muu sellainen. Esitetyt katot ilmoitusvelvollisuuksille ovat edelleen olleet sellaisella tasolla, joka mahdollistaa pelailun, piilottelun ja median hyörinnän asian ympärillä

YLE on muuten kerännyt oikein teemasivun tämän kohun pirstaleisen informaation jäsentämiseksi.

Kaikki ei vieläkään ole tullut julkisuuteen, mutta hiljalleen tulee. Mitä vaikeammaksi puolueet itselleen asian tekevät, sitä huonommin ne itsensä suhteessa äänestäjiin ja mediaan positioivat.

Puolueiden pitäisi olla avoimuuden puolella, eikä sitä vastaan kuten ne nyt näyttävät olevan. Miksi avoimuutta ei voi niinkin julkisessa toiminnassa käyttää voimavarana?

Kokonaan toinen asia on se, miten asia vaikuttaa lyhyellä tai pitemmällä aikavälillä puoluerahoitukseen. Tuskin se ainakaan kannustaa ketään tukemaan poliittista toimintaa, mikä sinänsä on nykyisessä median kyllästämässä maailmassa tavallaan harmi.

Vaalien lähestyessä yksi ongelma on se, miten ehdokkaat ja puolueet saavat äänensä esiin. Ilman rahaa se ei nykyään onnistu.

Kannattaisikohan puolueiden aidosti pohtia miten nettiä voisi käyttää mikrolahjoitusten tai vastaavien keräämiseen?

Mikko Välimaa kirjoittaa HS:ssä:

Rahoituskytkösten paljastuessa äänestäjillä on entistä paremmat eväät tulkita, kuka maassa valtaa käyttää ja miten. Vaikka toisensuuntaisiakin kantoja on esitetty, väitän, että nyt käynnistynyt prosessi palvelee kansanvaltaa – ja näkyy vielä myös aallonpohjaan vajonneen äänestysprosentin nousuna.

Välimaan kanssa on helppoa tai vähintäänkin mahdollista olla samaa mieltä.