Laitepohjaista ajattelua

HS kertoo, että oikeusministeri Tuoja Brax (vihr.) lupaa harkita avoimen lähdekoodin ja paperivarmenteiden käyttöön ottamista sähköisessä äänestyksessä, jos sähköistä äänestämistä vielä päätetään jatkaa.

On positiivista, että oikeusministeri on valmis pahasti epäonnistuneen järjestelmän antamiseksi avoimeen tarkasteluun. Sekin on myönteistä, että koko järjestelmän rakentamisen jatko päätetään erikseen hallituksessa eikä kyseessä ole mikään kokeilu, mikä automaattisesti siirry käytännöksi.

Kun koko asiaa sitten harkitaan, niin kannattaa siellä hallituksessa pohtia, mitä tällaisella sähköisellä äänestyksellä oikeasti saavutetaan. Mikä on se ongelma, jonka korjaamiseksi tällainen sähköinen äänestysjärjestelmä tarvitaan?

Sellaista ei itse vaalijärjestelmän näkökulmasta taida olla. Nykyinen paperipohjainen järjestelmämme on nopea, luotettava ja turvallinen. Siinä ei ole mikään rikki.

Äänestäminen ei oikeasti siitä paremmaksi muutu, jos äänestyskoppiin pitää mennä painelemaan jotain laitetta. Päin vastoin, kone tuo uuden epävarmuustekijän, oli sen ohjelmisto avointä lähdekoodia tai ei.

Asiasta kirjoittaa myös Verkonmaksajain keskusliiton toimitusjohtaja Teemu Lehtinen Taloustaito-lehdessä. Hän kuvailee kolumnissaan, kuin USA:n presidentinvaaleissa äänestämisen ongelmia ratkottiin siirtymällä sähköisistä äänestysjärjestelmistä perinteiseen paperimenetelmään.

Kuten Lehtinen kirjoittaa järjestelmän kehittämisen tavoitteista: "Luotettavuus, sujuvuus ja varmatoimisuus ovat nyt tärkeimmät tavoitteet." Ja kehittämisessä ilmisesti kehitetään perinteistä paperiäänestämistä.

Sekään ei kelpaa sähköisen äänestämisen perusteluksi, että ollakseen tietoyhteiskunta, Suomi tarvitsee jonkun sähköisen äänestysmenetelmän. Tällainen perustelu kertoisi vain sen, miten pihalla suomalaiset poliitikot ovat tietoyhteiskunnan kehittämisestä.

* * *

Tietoyhteiskunnan kehittäminen Suomessa on ollut enimmäkseen verkkojen tekemistä ja laajakaistan ulottamista koko maahan. Koko asiaa on ajateltu laitteiden ja infrastruktuurin kautta, ei ihmisten tarvitsemien palveluiden.

Uusin toimenpide on 100 megabitin laajakaistayhteyksien rakentamisen tukeminen enintään 66 miljoonalla eurolla koko maahan vuoteen 2015 mennessä.

Infrastruktuuria tarvitaan ja markkinat ovat tehokkaita tuottamaan palveluita, jolloin yhteiskunnan ei sillä sektorilla tarvisekaan kaikissa asioissa olla piällysmiehenä.

Se sen sijaan on täydellinen virhe, että palveluiden rakentamisessa nojataan laitteisiin ja vekottimiin, kuten sähköisessä äänestyksessä on tehty.

Toinen konkreettinen esimerkki tähän ajatteluun perustuvasta virheestä on sähköiseen tunnistautumiseen hukatut kymmenet miljoonat. Esimerkiksi erillisiä lukulaitteita ja sähköisiä varmennekortteja edellyttävä HST-tunnistus on ollut jo alunperin pystyyn kuollut idea konseptiltaan. Asia on hoidettavissa tulevaisuudessa lähes kaikkien taskussa jo valmiiksi olevalla kännykällä, mikäli valtio ei lainsäädäntöä rukatessaan mene sotkemaan asiaa.

Julkisvallan vanhakantainen ajattelutapa tietoyhteiskunnan palveluiden kehittämisessä on matkan varrella johtanut siihen, että Suomi on pudonnut erilaisissa vertailuissa maailman kärjestä, kuten vaikkapa viime keväinen World Economic Forumin vertailu kertoo.

Suurin syy tuossa vertailussa vajoamiseen on kansalaisten käyttötottumuksissa ja esimerkiksi valtionhallinnon palveluiden saatavuudessa. Niitä kun mitenkään erityisesti ei ole tai jos on, niin ne eivät ole mitenkään erityisen käyttäjälähtöisesti suunniteltuja.

Esimerkiksi valtionhallinnon suomi.fi:n lomakepalvelussa yhä edelleen valtaosa lomakkeista näyttääolevan itse tulostettavia lomakkeita, eikä mitään oikeita sähköisen asioinnin palveluita.

* * *

Sinne maailman kärkeen ei päästä takaisin toistamalla samoja vanhoja virheitä ja samoja vanhoja ajattelutapoja.